Varsinais-Suomen arvokkaimpiin luonto- ja virkistyskohteisiin kuuluvat Purunpään ja Masugnsskogenin metsät ovat vaarassa joutua Konstsamfundetin avohakkuiden kohteeksi.
Vaadi Konstsamfundetia perumaan suunnitelmansa ja ottamaan käyttöön kestävämmät metsänhoitosuunnitelmat! Allekirjoita vetoomus osoitteessa www.adressit.com/savepurunpaa. Vetoomus luovutetaan Konstsamfundetille ensi viikolla.
Seuraa kampanjan nettisivuja: www.savepurunpaa.blogspot.fi
28.11.2014
Stressitöntä Älä osta mitään -päivää
Älä osta mitään -päivää vietetään tänään 28.11. teemalla krääsätön joulu
Teksti: Sofia Böling
On jouluaatto ja olen kymmenenvuotias. Joululahjat on juuri avattu ja istun sohvalla, saamani joululahjat ja lahjapaperi vierelläni. Yhtäkkiä hirveä syyllisyydentunne valtaa mieleni. Minusta tuntuu pahalta, että jossakin toisaalla ikäiseni joutuvat raatamaan töissä saadakseen rahaa ruokaan minun pohtiessani, mihin sijoitan kaiken saamani tarpeettoman ja vähemmän tarpeettoman joululahjaksi saamani tavaran.
Viime jouluina olen pyytänyt lahjaksi eettisiä lahjoja: lahjoituksia kehitysmiden lasten ja Itämeren suojelun hyväksi. Sukulaiseni ovat kuitenkin vaatineet, että saavat ostaa minulle jotakin materiaalista, jotta minulla olisi jokin konkreettinen muisto siitä, että sukulaiseni on muistanut minua jouluna. Ajatus ontuu, koska ainakaan minä en enää seuraavana jouluna, minkä tavaran olen saanut joululahjaksi ja minkä olen ostanut jostakin alennusmyynnistä vuosia sitten.
Moni varmasti ajattelee joulun olevan yhdessäolon aikaa, jolloin halutaan tehdä pieniä palveluksia läheisille. En ymmärrä, miksi tämän palveluksen on aina oltava tavaran ostaminen.
Mielestäni paras joululahja on se, että saan olla yhdessä rakkaimpien ihmisten kanssa ja olla heille erityisen kiltti. Ystävälliset sanat tai yhteinen seikkailu säilyvät muistoissa paljon kauemmin kuin mikään aineellinen. Rakkautta ei voi korvata rahalla tai tavaralla.
Säästä sinäkin läheisesi joulustressistä antamalla lahjaksi jotakin, joka ei voi jäädä nurkkaan pyörimään. Alle olen koonnut aineettomia tai kotitekoisia lahjaideoita:
1. Askartele kollaasi, johon liimaat kuvia yhteisistä hetkistänne. Kollaasin voi myös tehdä sosiaalisessa mediassa esimerkiksi Facebookin Kiitä kaveriasi -sovelluksen avullla.
2. Tee jotakin hyvää syötävää: raakasuklaata, toffeeta, sinappia, hilloa, jäätelöä...
3. Anna lahjaksi hieronta: joko lahjakortti ammattihierojalle tai lupaus siitä, että sinä itse hierot läheistäsi. Halutessasi voit askarrella hierontalahjakortin.
4. Osta liput elokuviin, teatteriin tai konserttiin. Vielä henkilökohtaisempi lahjasta tulee, jos säästät toisen lipun itsellesi ja menette yhdessä haluamaanne tapahtumaan.
5. Onko perheelläsi, kämppiksilläsi tai puolisollasi ja sinulla jokin ehdoton inhokkikotityö? Lahjoita lupaus siitä, että hoidat inhokkikotityön perheenjäsenesi puolesta muutaman kerran.
6. Järjestä seikkailu. Askartele kortti, jossa lukee "lahjakortti seikkailuun" ja anna se läheisellesi. Sopikaa päivämäärä, jolloin seikkailu tapahtuu, mutta älä kerro, mistä on kyse. Voit esimerkiksi viedä läheisesi luontoretkelle, häntä kiinnostavaan museoon, taidenäyttelyyn tai muotinäytökseen, uuteen trendikahvilaan tai paikkakuntanne sight seeingille.
7. Onko läheiselläsi jokin intohimo, esimerkiksi urheilu, taide tai valokuvaaminen? Anna lahjaksi lupaus siitä, että lähdet läheisesi kanssa harrastamaan. Jokainen varmasti rakastaa, kun voi jakaa innostuksensa jonkun kanssa.
8. Asuuko läheisesi kaukana? Lähetä joulukortti, jossa pyydät läheistäsi soittamaan ja sopimaan tapaamisen.
9. Eettiset joululahjat sopivat sellaiselle, jolle esimerkiksi ihmisoikeudet tai luonnonsuojelu ovat sydämenasia. Eettinen joululahja voi olla myös opettavainen: jos lahjoitat lapsen puolesta esimerkiksi poliorokotteita, hän ymmärtää, ettei kaikkialla ole samanlaista terveydenhoitojärjestelmää kuin Suomessa. Tutustu näihin eettisiin lahjavinkkeihin:
Kehitysmaiden lasten hyväksi:
www.uniceflahja.fi/kaikki-tuotteet
Kehitysmaiden naisten hyväksi:
www.unwomen.fi/eettiset-lahjat
Luonnonsuojelun hyväksi:
wwf.fi/vaikuta-kanssamme/tue/kertalahjoitus
www.sll.fi/lahjoita/lahjaluonnolle
Suomalaisten lasten hyväksi:
www.sos-lapsikyla.fi/kummius-ja-lahjoittaminen/tue-kotimaan-tyota/tee-kertalahjoitus
Kirkon ulkomaanavun hyväksi:
www.toisenlainenlahja.fi
Jos nämä lahjavinkit eivät kolahda, lisää löytyy täältä: maailma.net/eettiset_joululahjat
Teksti: Sofia Böling
On jouluaatto ja olen kymmenenvuotias. Joululahjat on juuri avattu ja istun sohvalla, saamani joululahjat ja lahjapaperi vierelläni. Yhtäkkiä hirveä syyllisyydentunne valtaa mieleni. Minusta tuntuu pahalta, että jossakin toisaalla ikäiseni joutuvat raatamaan töissä saadakseen rahaa ruokaan minun pohtiessani, mihin sijoitan kaiken saamani tarpeettoman ja vähemmän tarpeettoman joululahjaksi saamani tavaran.
Viime jouluina olen pyytänyt lahjaksi eettisiä lahjoja: lahjoituksia kehitysmiden lasten ja Itämeren suojelun hyväksi. Sukulaiseni ovat kuitenkin vaatineet, että saavat ostaa minulle jotakin materiaalista, jotta minulla olisi jokin konkreettinen muisto siitä, että sukulaiseni on muistanut minua jouluna. Ajatus ontuu, koska ainakaan minä en enää seuraavana jouluna, minkä tavaran olen saanut joululahjaksi ja minkä olen ostanut jostakin alennusmyynnistä vuosia sitten.
Moni varmasti ajattelee joulun olevan yhdessäolon aikaa, jolloin halutaan tehdä pieniä palveluksia läheisille. En ymmärrä, miksi tämän palveluksen on aina oltava tavaran ostaminen.
Mielestäni paras joululahja on se, että saan olla yhdessä rakkaimpien ihmisten kanssa ja olla heille erityisen kiltti. Ystävälliset sanat tai yhteinen seikkailu säilyvät muistoissa paljon kauemmin kuin mikään aineellinen. Rakkautta ei voi korvata rahalla tai tavaralla.
Säästä sinäkin läheisesi joulustressistä antamalla lahjaksi jotakin, joka ei voi jäädä nurkkaan pyörimään. Alle olen koonnut aineettomia tai kotitekoisia lahjaideoita:
1. Askartele kollaasi, johon liimaat kuvia yhteisistä hetkistänne. Kollaasin voi myös tehdä sosiaalisessa mediassa esimerkiksi Facebookin Kiitä kaveriasi -sovelluksen avullla.
2. Tee jotakin hyvää syötävää: raakasuklaata, toffeeta, sinappia, hilloa, jäätelöä...
3. Anna lahjaksi hieronta: joko lahjakortti ammattihierojalle tai lupaus siitä, että sinä itse hierot läheistäsi. Halutessasi voit askarrella hierontalahjakortin.
4. Osta liput elokuviin, teatteriin tai konserttiin. Vielä henkilökohtaisempi lahjasta tulee, jos säästät toisen lipun itsellesi ja menette yhdessä haluamaanne tapahtumaan.
5. Onko perheelläsi, kämppiksilläsi tai puolisollasi ja sinulla jokin ehdoton inhokkikotityö? Lahjoita lupaus siitä, että hoidat inhokkikotityön perheenjäsenesi puolesta muutaman kerran.
6. Järjestä seikkailu. Askartele kortti, jossa lukee "lahjakortti seikkailuun" ja anna se läheisellesi. Sopikaa päivämäärä, jolloin seikkailu tapahtuu, mutta älä kerro, mistä on kyse. Voit esimerkiksi viedä läheisesi luontoretkelle, häntä kiinnostavaan museoon, taidenäyttelyyn tai muotinäytökseen, uuteen trendikahvilaan tai paikkakuntanne sight seeingille.
7. Onko läheiselläsi jokin intohimo, esimerkiksi urheilu, taide tai valokuvaaminen? Anna lahjaksi lupaus siitä, että lähdet läheisesi kanssa harrastamaan. Jokainen varmasti rakastaa, kun voi jakaa innostuksensa jonkun kanssa.
8. Asuuko läheisesi kaukana? Lähetä joulukortti, jossa pyydät läheistäsi soittamaan ja sopimaan tapaamisen.
9. Eettiset joululahjat sopivat sellaiselle, jolle esimerkiksi ihmisoikeudet tai luonnonsuojelu ovat sydämenasia. Eettinen joululahja voi olla myös opettavainen: jos lahjoitat lapsen puolesta esimerkiksi poliorokotteita, hän ymmärtää, ettei kaikkialla ole samanlaista terveydenhoitojärjestelmää kuin Suomessa. Tutustu näihin eettisiin lahjavinkkeihin:
Kehitysmaiden lasten hyväksi:
www.uniceflahja.fi/kaikki-tuotteet
Kehitysmaiden naisten hyväksi:
www.unwomen.fi/eettiset-lahjat
Luonnonsuojelun hyväksi:
wwf.fi/vaikuta-kanssamme/tue/kertalahjoitus
www.sll.fi/lahjoita/lahjaluonnolle
Suomalaisten lasten hyväksi:
www.sos-lapsikyla.fi/kummius-ja-lahjoittaminen/tue-kotimaan-tyota/tee-kertalahjoitus
Kirkon ulkomaanavun hyväksi:
www.toisenlainenlahja.fi
Jos nämä lahjavinkit eivät kolahda, lisää löytyy täältä: maailma.net/eettiset_joululahjat
17.10.2014
Kaupunkiluontoa monikulttuurisesti
Vaspin monikulttuurinen luontohetki keräsi seitsemän lasta ja neljä aikuista tutustumaan kaupunkiluontoon
Teksti: Sofia Böling
Maahanmuuttajataustaiset henkilöt eivät ole olleet edustettuina ainoallakaan luontoretkellä, jossa olen ollut mukana. Päätin kokeilla, saisiko erityisesti monikulttuurisista lähtökohdista tuleville suunnattu retki houkuteltua heidät paikalle. Huomasin että kyllä sai. Ensimmäinen luontoretki, jota itse vedin, sai yhdentoista hengen yleisön.
Alunperin ajatuksenani oli vetää retki Kohmon-Varissuon metsässä, jonka pururadalla käyn muutenkin juoksemassa viikottain. Suunitelmat kuitenkin muuttuivat, kun huomasin metsässä radan varrella muutaman maastokuvioiseen pukuun pukeutuneen aseistetun henkilön, joiden aseiden aitoudesta en tiennyt. He saattoivat olla jonkun minulle tuntemattoman lajin harrastajia tai varusmiehiä, mutta itsesuojeluvaisto kehotti pysymään kaukana.
Päätin siis suunnata retken Kuralan Kylämäkeen. Vedin retken alkuun pienen tietovisan jokamiehenoikeuksista, jotka tunnettiin ilmeisen hyvin. Visan jälkeen lapset kertoivat nähneensä Kuralan Kylämäessä aiemmin hevosia ja vaativat päästä taputtamaan niitä. Kuralan Kylämäessä oli kuin olikin kaksi hevosta laiduntamassa. Suurin osa retkeä kuluikin hevosia ruokkiessa ja taputellessa.
Lopulta menimme Aurajokirantaan syömään eväitä. Maisemat olivat upeat, vaikka emme varsinaisesti metsässä käyneetkään. Osa lapsista oli väsynyt kävelemiseen eikä halunnut jatkaa Halisten luontopolulle.
Luulin, että vahva luontosuhde on nykyään harvoilla. Lasten palava halu päästä metsään opetti minulle, että näin ei ole. Heidän mutkatonta rakkauttaan luontoa kohtaan ei voi kuin ihailla.
Oikeastaan luontosuhteen vaalimiseen tarvitaan vain pieniä tekoja, kuten koulun syysvaelluksia ja perheen yhteisiä eväsretkiä lintutorneille muutaman kerran vuodessa. Rakkaus luontoon asuu meissä jokaisessa.
Teksti: Sofia Böling
Maahanmuuttajataustaiset henkilöt eivät ole olleet edustettuina ainoallakaan luontoretkellä, jossa olen ollut mukana. Päätin kokeilla, saisiko erityisesti monikulttuurisista lähtökohdista tuleville suunnattu retki houkuteltua heidät paikalle. Huomasin että kyllä sai. Ensimmäinen luontoretki, jota itse vedin, sai yhdentoista hengen yleisön.
Alunperin ajatuksenani oli vetää retki Kohmon-Varissuon metsässä, jonka pururadalla käyn muutenkin juoksemassa viikottain. Suunitelmat kuitenkin muuttuivat, kun huomasin metsässä radan varrella muutaman maastokuvioiseen pukuun pukeutuneen aseistetun henkilön, joiden aseiden aitoudesta en tiennyt. He saattoivat olla jonkun minulle tuntemattoman lajin harrastajia tai varusmiehiä, mutta itsesuojeluvaisto kehotti pysymään kaukana.
Päätin siis suunnata retken Kuralan Kylämäkeen. Vedin retken alkuun pienen tietovisan jokamiehenoikeuksista, jotka tunnettiin ilmeisen hyvin. Visan jälkeen lapset kertoivat nähneensä Kuralan Kylämäessä aiemmin hevosia ja vaativat päästä taputtamaan niitä. Kuralan Kylämäessä oli kuin olikin kaksi hevosta laiduntamassa. Suurin osa retkeä kuluikin hevosia ruokkiessa ja taputellessa.
Lopulta menimme Aurajokirantaan syömään eväitä. Maisemat olivat upeat, vaikka emme varsinaisesti metsässä käyneetkään. Osa lapsista oli väsynyt kävelemiseen eikä halunnut jatkaa Halisten luontopolulle.
Luulin, että vahva luontosuhde on nykyään harvoilla. Lasten palava halu päästä metsään opetti minulle, että näin ei ole. Heidän mutkatonta rakkauttaan luontoa kohtaan ei voi kuin ihailla.
Oikeastaan luontosuhteen vaalimiseen tarvitaan vain pieniä tekoja, kuten koulun syysvaelluksia ja perheen yhteisiä eväsretkiä lintutorneille muutaman kerran vuodessa. Rakkaus luontoon asuu meissä jokaisessa.
15.10.2014
Varsinaissuomalaiset luontoliittolaiset olivat ahkerimpia pyöräilemään
Vasp hävisi Kilometrikisassa Luonto-Liiton Uudenmaan piirille yhteensä poljetuissa kilometreissä, mutta pyöräilimme eniten henkilöä kohden
Teksti: Sofia Böling
Kilometrikisa on leikkimielinen pyöräilykilpailu, jossa osallistujat kirjaavat pyöräiltyjä kilometrejään sähköiseen palveluun. Kisaa käytiin tänä kesänä 1.5.-22.9., siis vapusta auton vapaapäivään. Kisa edistää kestävää liikkumista ja arkiliikuntaa.
Vasp saa olla ylpeä kilometrikisaajistaan, jotka pyöräilivät joukkueemme Luonto-Liiton voittoon. Kisaan osallistuivat Vaspin lisäksi Luonto-Liitosta Uudenmaan piiri ja keskustoimisto. Joukkeet kisasivat piensarjassa (alle 25 hlö joukkueessa), jossa Vasp sijoittui 693. sijalle, Uudenmaan piiri 906. sijalle ja keskustoimisto 1607. sijalle. Piensarjaan kuului yhteensä 2128 joukkuetta. Näin ollen Vasp oli parempi kuin 67,4% kaikista piensarjan joukkueista!
Huikeimpia olivat kisan tilastot bensan ja hiilidioksidipäästöjen pienenemisestä. Vasp säästi yhteensä 304 litraa bensaa ja säästi 760 kg hiilidioksidia. On toki huomioitava, ettemme olisi autoilleet kaikkia pyöräilemiämme matkoja kuitenkaan, vaikka emme olisi olleetkaan mukana kisassa, toisin kuin moni keskivertokansalainen.
Lähde: http://kilometrikisa.fi/teams
Teksti: Sofia Böling
Kilometrikisa on leikkimielinen pyöräilykilpailu, jossa osallistujat kirjaavat pyöräiltyjä kilometrejään sähköiseen palveluun. Kisaa käytiin tänä kesänä 1.5.-22.9., siis vapusta auton vapaapäivään. Kisa edistää kestävää liikkumista ja arkiliikuntaa.
Vasp saa olla ylpeä kilometrikisaajistaan, jotka pyöräilivät joukkueemme Luonto-Liiton voittoon. Kisaan osallistuivat Vaspin lisäksi Luonto-Liitosta Uudenmaan piiri ja keskustoimisto. Joukkeet kisasivat piensarjassa (alle 25 hlö joukkueessa), jossa Vasp sijoittui 693. sijalle, Uudenmaan piiri 906. sijalle ja keskustoimisto 1607. sijalle. Piensarjaan kuului yhteensä 2128 joukkuetta. Näin ollen Vasp oli parempi kuin 67,4% kaikista piensarjan joukkueista!
Huikeimpia olivat kisan tilastot bensan ja hiilidioksidipäästöjen pienenemisestä. Vasp säästi yhteensä 304 litraa bensaa ja säästi 760 kg hiilidioksidia. On toki huomioitava, ettemme olisi autoilleet kaikkia pyöräilemiämme matkoja kuitenkaan, vaikka emme olisi olleetkaan mukana kisassa, toisin kuin moni keskivertokansalainen.
Lähde: http://kilometrikisa.fi/teams
2.10.2014
Lihaton lokakuu käynnistyi taas
Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri kantoi kortensa kekoon ja perusti lihattomalle lokakuulle oman kampanjabloginsa
Teksti: Sofia Böling
Jo toisen kerran lihattoman lokakuun teemakuukauden käynnistänyt Docaventures totesi Facebookissa toissapäivänä: "Huomattiin, että huomenna alkaa lokakuu, ja sehän on lihattoman aika." Tv-juontajakaksikko on kerännyt kolmessa päivässä yli 9 000:n osallistujan joukon, joka lupautuu olemaan syömättä lihaa tai vähentämään lihansyöntiä huomattavasti kuukauden aikana.
Lihaton ruokavalio on paitsi eläinystävällinen myös ympäristöystävällinen ja oikein koottuna terveellinen. Tämä lienee maalaisjärjellä ymmärrettävää: eläinten ruokkiminen vaatii huomattavasti enemmän rehua kuin kasvien syönti suoraan, ja kuten hyvin tiedämme, haitallinen kolesteroli piilee eläinrasvoissa.
Vasp halusi antaa oman panoksensa lihattoman ruokavalion edistämiseen perustamalla teemaan liittyvän blogin. Osallistu sinäkin blogin tekemiseen jakamalla parhaat kasvisruokavinkkisi! Ideoita voi lähettää minulle sähköpostitse: sofia.a.boling [ät] gmail.com
Seuraa Vaspin lihaton lokakuu -blogia.
Kerro osallistumisestasi lihattomaan lokakuuhun liittymällä kampanjan Facebook-tapahtumaan.
Teksti: Sofia Böling
Jo toisen kerran lihattoman lokakuun teemakuukauden käynnistänyt Docaventures totesi Facebookissa toissapäivänä: "Huomattiin, että huomenna alkaa lokakuu, ja sehän on lihattoman aika." Tv-juontajakaksikko on kerännyt kolmessa päivässä yli 9 000:n osallistujan joukon, joka lupautuu olemaan syömättä lihaa tai vähentämään lihansyöntiä huomattavasti kuukauden aikana.
Lihaton ruokavalio on paitsi eläinystävällinen myös ympäristöystävällinen ja oikein koottuna terveellinen. Tämä lienee maalaisjärjellä ymmärrettävää: eläinten ruokkiminen vaatii huomattavasti enemmän rehua kuin kasvien syönti suoraan, ja kuten hyvin tiedämme, haitallinen kolesteroli piilee eläinrasvoissa.
Vasp halusi antaa oman panoksensa lihattoman ruokavalion edistämiseen perustamalla teemaan liittyvän blogin. Osallistu sinäkin blogin tekemiseen jakamalla parhaat kasvisruokavinkkisi! Ideoita voi lähettää minulle sähköpostitse: sofia.a.boling [ät] gmail.com
Seuraa Vaspin lihaton lokakuu -blogia.
Kerro osallistumisestasi lihattomaan lokakuuhun liittymällä kampanjan Facebook-tapahtumaan.
28.9.2014
Climate March ei vielä riitä
Teksti: Sofia Böling
21.9. kansainvälinen Avaaz-verkosto järjesti ilmastomarsseja ympäri maailmaa 2646 tapahtumassa 162 maassa. Osallistujia oli yli 675 000. Mielenosoitusten tarkoituksena oli paitsi painostaa päättäjiä tekemään päätöksiä ilmastonmuutoksen hillitsemisestä myös näyttää mielenosoituksista saatu kuvamateriaali maailman vaikutusvaltaisille henkilöille New Yorkin ilmastokokouksessa 23.9., jossa Avaaz-järjestöllä oli vartin puheenvuoro.
Yhden päivän kokouksessa ei ollut tarkoitus neuvotella tai tehdä sopimuksia, vaan jokaisen osallistujan toivottiin julistavan uusia ja innovatiivisia tapoja vähentää oman yrityksen tai valtion kasvihuonepäästöjä. Tarkoituksena oli luoda pohjaa YK:n tuleville ilmastoneuvotteluille. Uusi ilmastosopimus on tarkoitus solmia Pariisissa vuoden 2015 alussa.
New Yorkin Climate March on historian suurin mielenosoitus ilmastonmuutosta vastaan. Myös täällä Turussa järjestettiin ilmastomarssi, jossa osallistujia oli oman arvioni mukaan noin sata.
Huikea osallistujamäärä Climate Marcheissa kertoo siitä, että ihmiset ovat väsyneitä poliittiseen vääntöön ja luonnon riistämiseen. Me olemme huolissamme ja peloissamme, ja aiheesta: Arktiksen jääpeite pienenee kiihtyvällä tahdilla, ja merenpinnan nousun vuoksi saarivaltioita on muuttumassa elinkelvottomaksi.
Jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin rajoitettua kahteen asteeseen, tarvitaan kansainvälisiä toimia: fossiilista polttoaineista on luovuttava, julkiseen liikenteeseen on panostettava ja kasvihuonepäästöjä verotettava rajusti.
Ilmastonmuutos ei odota parempia taloudellisia aikoja tai konfliktien ja valtioiden erimielisyyksien ratkaisemista. Meidän tavallisten kansalaisten on osoitettava päättäjille, että me emme lopeta vaatimasta kunnianhimoista ja sitovaa kansainvälistä sopimusta ensi vuonna Pariisissa.
Pidetään meteliä sosiaalisessa mediassa, politiikassa ja kaduilla ja huolehditaan siitä, että ilmastonmuutos ei katoa julkisesta keskustelusta ennen kuin on liian myöhäistä...
Katso upea video päivän tapahtumista: peoplesclimate.org
21.9. kansainvälinen Avaaz-verkosto järjesti ilmastomarsseja ympäri maailmaa 2646 tapahtumassa 162 maassa. Osallistujia oli yli 675 000. Mielenosoitusten tarkoituksena oli paitsi painostaa päättäjiä tekemään päätöksiä ilmastonmuutoksen hillitsemisestä myös näyttää mielenosoituksista saatu kuvamateriaali maailman vaikutusvaltaisille henkilöille New Yorkin ilmastokokouksessa 23.9., jossa Avaaz-järjestöllä oli vartin puheenvuoro.
Yhden päivän kokouksessa ei ollut tarkoitus neuvotella tai tehdä sopimuksia, vaan jokaisen osallistujan toivottiin julistavan uusia ja innovatiivisia tapoja vähentää oman yrityksen tai valtion kasvihuonepäästöjä. Tarkoituksena oli luoda pohjaa YK:n tuleville ilmastoneuvotteluille. Uusi ilmastosopimus on tarkoitus solmia Pariisissa vuoden 2015 alussa.
New Yorkin Climate March on historian suurin mielenosoitus ilmastonmuutosta vastaan. Myös täällä Turussa järjestettiin ilmastomarssi, jossa osallistujia oli oman arvioni mukaan noin sata.
Huikea osallistujamäärä Climate Marcheissa kertoo siitä, että ihmiset ovat väsyneitä poliittiseen vääntöön ja luonnon riistämiseen. Me olemme huolissamme ja peloissamme, ja aiheesta: Arktiksen jääpeite pienenee kiihtyvällä tahdilla, ja merenpinnan nousun vuoksi saarivaltioita on muuttumassa elinkelvottomaksi.
Jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin rajoitettua kahteen asteeseen, tarvitaan kansainvälisiä toimia: fossiilista polttoaineista on luovuttava, julkiseen liikenteeseen on panostettava ja kasvihuonepäästöjä verotettava rajusti.
Ilmastonmuutos ei odota parempia taloudellisia aikoja tai konfliktien ja valtioiden erimielisyyksien ratkaisemista. Meidän tavallisten kansalaisten on osoitettava päättäjille, että me emme lopeta vaatimasta kunnianhimoista ja sitovaa kansainvälistä sopimusta ensi vuonna Pariisissa.
Pidetään meteliä sosiaalisessa mediassa, politiikassa ja kaduilla ja huolehditaan siitä, että ilmastonmuutos ei katoa julkisesta keskustelusta ennen kuin on liian myöhäistä...
Katso upea video päivän tapahtumista: peoplesclimate.org
20.7.2014
Suomen jyhlimpien maisemien äärellä
Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin vaellus Koilliskairaan 4.-11.8.2014
Teksti: Mirelle Aalto
Kuvat: Joonatan Kutilainen ja Mirelle Aalto
Sairastumisista ynnä muista syistä johtuneiden peruutuksien jälkeen meitä pääsi erämaahan kymmenen hengen vaeltajaseurue. Poisjääneiden joukossa oli pahaksi onneksi varsinainen matkanjärjestäjä ja vaelluksenjohtaja, mutta lunttilappujen ja hyvin suunnistavan puolison ansiosta uskalsin hypätä viime hetkellä matkan vastuuhenkilöksi.
Matkustus Lappiin julkisilla kulkuneuvoilla on aina yhtä rankkaa. Sitä ei voi liikaa korostaa, mutta kaikkia kärsimyksiä on turha tässä luetella. Tiivistäen: yöjunan lämpötila semmoiset +50 astetta, ei ilmastointia, ei avattavia ikkunoita, vaunussa joku kiroilee unissaan mahtavaan ääneen kymmenen tuntia yhtä soittoa, bussissa ei mahdu oikomaan jalkojaan ja taksi olikin hurjasteleva rallitaksi. Kamalat matkustukset tosin auttavat suhtautumaan vaelluksen vaivoihin kärsivällisemmin, kun kaikki ovat iloisia kaikesta, mitä erämaassa tapahtuu, koska se kaikki on niin paljon mukavampaa kuin junailu.
Matkustus jäi onneksi pian mielestä maastoon päästyämme. Urho Kekkosen kansallispuiston Aittajärven parkkipaikan automeri jäi taakse, ja laskeuduimme auringon porottaessa joen rantaan, missä meitä odotti ensimmäinen matkan lukemattomista vesistön ylityksistä. Tämä oli merkitty ja vaijerillinen kahlaamo, mutta ensimmäistä kertaa vettä ylittävät valitsivat silti askeleensa huolella. Loppujen lopuksi ensimmäinen ylitys taisi jäädä mieleen helpoimpana.
Polku seuraili ylityksen jälkeen silmiä hivelevää jokimaisemaa. Maa kasvoi (ötökkäin valtaamia) tatteja ja polulta löytyi huuhkajan sulka. Taivaalla näyttäytyi massiivinen ukkospilvi, mutta mitään viilentävää sadetta ei kohdalle sattunut.
Ensimmäisestä kävelypäivästä oli suunniteltu tarkoituksella lyhyt, mutta oli siinäkin vajaassa viidessä kilometrissä tottumattomille jaloille tarpomista. Yöksi jäätiin Maantiekurun tulentekopaikalle telttailemaan. Vettä saatiin kapeasta ja nätistä kivipohjaisesta purosta. Teltat oli pakko pystyttää viettävään maastoon rinteen juureen. Mustikkasato oli runsas, ja sitä piisasikin tästä eteenpäin koko matkan uskomattomat määrät.
Helle tuntui pahenevan toisena vaelluspäivänä. Selvästi noin +30 asteen varjolämpötila sai askeleen välillä väsähtämään, mutta onneksi heti aamusta törmättiin ilahduttavaan lähteeseen, jonka jäätävää vettä kelpasi tankata mahoihin ja pulloihin.
Männikköisestä rinnemaastosta laskeuduttiin lounastauolle jyrkästi alas jokivarteen, missä olikin kaunista ja ennen kaikkea varjoisaa lohkareikkoa siestapaikaksi. Pulahtamaankin pääsi. Päivän kuumimman hetken välttääksemme viivyttelimme suhteellisen kauan ennen kuin lähdimme jatkamaan. Lounaan jälkeen edessä oli vaaralle nousu ja tämän vaelluksen ensimmäiset tunturimaisemat, jotka avautuivat vaaran laelta kaikkialle ympärillemme.
Maisematauon jälkeen laskeuduimme kiehtovaa kivipolkua laajalle joelle, jota seuraillen kuljimme laskevassa auringossa Sarviojan autiotuvalle joen rantaan. Maisemat sinisen, punakivisen joen partaalla olivat postikortilliset. Päivämatkaksi kertyi arviolta yhdeksän kilometriä. Illallista tehtiin hyttyssavuna toimivan nuotion ympärillä, kauniin veden äärellä. Jakauduimme yöksi telttoihin ja tupaan, jonka varattavaan päätyyn saapui toinen suuri seurue. Hetken mekastettuaan hekin hiljenivät niin, että joen kohina pääsi nukuttamaan ainakin meidät telttailijat.
Aamulla meidän piti ensi töiksemme päästä Sarviojan tuvan pihasta joen yli toisella puolella jatkuvalle polulle. Virta oli voimakkaan puoleinen, mutta löysimme matalan kohdan, josta ketterä hyppi yli kiviä pitkin kuivin jaloin. Nousimme vaaran kylkeen muodostuneelle polulle, jolloin kävellessämme oikean käden puolella oli tunturikoivikkoista vaaran seinämää, vasemman puolella jyrkkää alamäkeä, ja aivan vieressä laakson toisella laidalla häämöttivät tunturit. Tiesimme kuitenkin tämän päivän todellisten ihmemaisemien olevan vielä edessä – tiemme suuntasi nimittäin Paratiisikurulle ja sieltä tunturin yli Pirunportille.
Kuljimme kauan vaaraa kiertävää pengerpolkua, kunnes kohtasimme jälleen joen. Sekin oli ylitettävä, minkä jälkeen olimme jo aivan Paratiisikurun suulla. Kolme korppia liisi kurua reunustavaa tunturia seuraten katsomaan saapumistamme ja huutelemaan korkeilla kalahtelevilla äänillä. Samassa näimme myös kanaparven, riekkoemon poikueineen, ja ne kotkottelivat kuin kesykanat, eivätkä meitä pahemmin pelänneet. Saimme pian huomata koko kurun kuhisevan suuria riekkoperheitä, ja niitä oli ilo seurata.
Paratiisikuru on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ensimmäisenä kulkija huomaa kasvillisuuden muuttuvan reheväksi. Keskellä karua Lappia kurun maa peittyi kaikenlaisiin niittykukkiin, joiden loistava väri täplitti vehreää varvikkoa. Kaiken keskellä solisi kapea joki, joka tyrskyi välillä kivien yli kuin suihkulähde. Ympärillä kohoavat kivilohkareseinämäiset tunturit, jotka levittäytyvät kuin kattilan reunat niityn ympärillä.
Kattilan pohjalla ilma tosin ei kiertänyt ja helle alkoi suorastaan sattua. Leiriydyimme tekemään lounasta vähäistä varjoa tarjoavien katajapensaiden juureen. Kurua halkovan joen vesi oli vihmovan kylmää, ja se muodosti myös kaksi syvää silmämäistä lampea. Vesi syöksyi kuruun alas tunturilta korkeasta vesiputouksesta.
Kurun kauneutta olisi ollut sääli jättää taakseen, ellemme olisi tienneet pääsevämme katsomaan sitä ja loputtomina kumpuilevia tunturimaisemia kiipeämällä kurua reunustaville tuntureille. Joukko jakaantui vaikeammalle ja hieman helpommalle reitille, jotka kohtaisivat Pirunportilla.
Vaikeampi tie kulki Ukselmapään noin 700 metrisen huipun ylitse. Enpä ollut tiennyt, että tunturikin voi olla niin jyrkkä, että sen kyljeltä voisi virheliikkeen takia pudota alas. Kukaan ei pudonnut, mutta olihan pelottavaa. Kasvillisuus alkoi vaihtua vähitellen mustikkavarvikon kautta kituliaisiin pieniin tunturikasveihin, jotka laen lähestyessä nekin katosivat antaen tilaa pelkille lohkareille ja murikoille. Maisema vain laajeni ja laajeni, yhä uusia tuntureita ilmestyi horisonttiin sitä mukaan, kun nousimme ylemmäs. Ukselmapään huipun tuulissa kelpasi vilvoitella.
Tunturia laskeuduttiin hieman alas, ja pian oltiinkin jo sillä kuuluisalla portilla, jolla joukkomme taas yhdistyi. Jos Paratiisikuru oli ollut kuin oikea paratiisi, oli Pirunporttikin yhtä lailla nimensä veroinen ilmestys. Se näyttää keskelle tunturia iskeneen jättiläissalaman aiheuttamalta kraaterilta, jonka ansiosta tunturin läpi pääsee kävelemään. Mutta kuvitteellinen salamanisku on jättänyt myös murtuneen tunturin kappaleita koko kanjonin täyteen. Lohkareet ovat särmikkäitä, irtonaisia ja kaikenkokoisia, pääosin massiivisia.
Kuilun pohja on syvä ja kulkukelvoton, joten valitsimme sen kiertämisen reunoja pitkin. Keskittyminen oli kaikki kaikessa, jos ei halunnut vyöryä pitkin jyrkkää lohkarekasaa alas kuopan pohjalla odottaviin teräviin kiviin. Paikkaa vallitsi jylhän yliluonnollinen muinainen tunnelma, enkä olisi hämmästynyt, jos siellä olisi asunut hiisiä tai peikkoja.
Pirunportti jäi häämöttämään selkiemme taakse koko loppupäiväksi. Yöksi menimme Muorravaarakan autiotuvalle, jonka pihaan päästäksemme jouduimme jälleen kahluupuuhiin. Tuvan sisäyöpymismahdollisuutta käytettiin laajalti hyväksi tuvan täyteydestä piittaamatta – piha-alue oli nimittäin häiritsevän täynnä kekomuurahaisia. Oli sitten muurahaisia tai vieraita kuorsaavia retkeilijöitä, yli kymmenen kilometrin tunturinylityksellisen ja pirunportillisen helletaipaleen jälkeen pystyimme nukkumaan ihan hyvin.
Herättyämme ja syötyämme yksi tuvassa nukkuneista seurueemme jäsenistä löysi vaelluskengästään kourallisen pähkinöitä. Mikä pahempaa, ne näyttivät olevan hänen suolattuja ja paahdettuja cashewpähkinöitään. Hän avasi rinkkansa vetoketjun ja tarkasti pähkinäpussin kunnon. Sen pohjassa olikin pieni siisti reikä. Epäiltiin myyrän käyneen tihutöillä ja pähkinät piti harmiksi hävittää. Mysteeri huvitti ja karmi meitä hetken, mutta lähdimme kuitenkin matkaan ja leiriin näkynyt Pirunportti jäi metsän taa.
Ehdimme kävellä metsäpolkua reilun kilometrin, kun pähkinöitä kengästään löytänyt ystävämme kompastui polulla. Tällä kertaa kävi pahasti. Onneksi olimme melkein lammella, ja loukkaantunut saatiin raahattua sen rantaan, jotta selvästi vioittunut nilkka saatiin kylmään veteen. Kipu ja turvotus vain pahenivat, eikä jalkaa vahvasta särkylääkityksestä huolimatta saanut kävelyasentoon eikä ainakaan mahtumaan kenkään. Emmekä me voineet ajatella vaeltavamme loppumatkaa kantaen omien rinkkojemme ohella yhtä ihmistä ja hänen tavaroitaan.
Ei auttanut kuin soittaa 112. Ilman kenttääkin soittaessani hätäkeskus vastasi heti ja lupasi lähettää apua, tiettömän erämaan ollessa kyseessä apu oli tietysti pelastushelikopteri Aslak. Emme joutuneet odottamaan kauaakaan, kun Sodankylästä lähtenyt Aslak jo kaartoi näkyviin metsän takaa. Se kierteli pari kierrosta korkeutta pudottaen ja laskeutui vettä hipoen rantaan, todella pieneen puuttomaan kohtaan. Taidokasta!
Otimme kaiken irti toivottavasti ainutlaatuisesta tilanteesta ja kuvasimme laskeutumista ihan innoissamme. Koskaan aiemmin ei ollut retkillämme jouduttu ensiapu- tai pelastustilanteeseen. Todennäköisesti vain nyrjähtäneen nilkan kunto arvioitiin nopeasti ja potilas päätettiin viedä Sodankylän terveyskeksukseen, josta hän röntgenin jälkeen pääsisi lähtemään vanhempiensa luo Kemiin viimeisten vaelluspäivien ajaksi ja liittymään taas seuraan Kemin juna-asemalta paluumatkallamme.
Edessä oli pisin vaelluspäivämme 15–20 kilometrin kävelyllä, mutta se meni todella nopeasti tasaisessa metsämaastossa. Kuuma oli edelleen, mutta kaikkialta lähiseuduilta kajahteli ukkosen kumina kaikuna tuntureista. Pilvet kävivät aivan lähellä, mutta myrsky ei osunut edelleenkään kohdallemme. Lounasta tehtiin tulentekopaikalla joen partaalla. Myös illallinen ja yö vietettiin nuotiopaikalla, aivan kauniin joen rantamilla vehreällä paikalla. Kuukkeleita hyöri ympärillä. Yöllä havahduttiin hirveään kylmyyteen.
Ukkonen oli kylmentänyt ilman niin, että aamulla lämpötila oli yllättäen 14–15 astetta, ja lisäksi yöllä oli satanut ja kaikki oli märkää. Tarvoimme suossa ja poroaidan portin läpi kohti lounastaukopaikkaamme, Jyrkkävaaran autiotupaa. Tupa oli suuri ja kaunis hirsirakennus, jolla oli tilava huussi ja jopa roskakatos. Tässä luksuspaikassa jäimme pitkälle tauolle, ja ruuan laiton ohella ehti vähän torkahtaa ja kuivattaa kastuneita vaatekappaleita lämmitetyssä tuvassa.
Kun lopulta vaivauduimme taas liikkeelle, osuimme pian todella viidakkomaisiin jokimaisemiin. Rehevä kasvusto roikkui jokeen sen tasaisiksi sortuneilta töyräiltä. Lisäksi männyt olivat joen hiekkaisella rannalla taipuneina aivan kiinni vedenpintaan. Päästyämme kirkasvetisen joen partaalle näimme sen pohjan olevan täynnä aavemaisesti muumioituneita kuolleita puita, jotka joki oli ahmaissut. Kun vesi vuosien saatossa murtaa rantatörmää, männyt kaatuvat törmän mukana veteen. Tapahtuman hitaudesta kertoo se, että jotkin lähes vaakatasossa roikkuvat puut olivat yhä elossa.
Harmaassa ja viileässä säässä kuljimme viidakkomaista jokea seuraten sinne, mistä meidän oli määrä kahlata sen yli. Mitään kahlaamoa ei kuitenkaan tullut vastaan, eikä kahluureitti kartankaan mukaan olisi lopulta vienyt kuin yhden joenhaaran yli, kun meidän olisi pitänyt ylittää kaksi haaraa päästäksemme reitillemme. Ihmettelimme, miten reittiä suositellut tyyppi oli tästä aikanaan saattanut uskaltaa lähteä ylitykseen.
Ei auttanut kuin kokeilla siitä, missä näytti olevan eniten matalikkoa eli pinnalla näkyviä kiviä. Alkuun ylitys sujuikin hyvin, ja vettä oli korkeintaan polviin asti. Virtaus oli tosin melko lujaa. Joen toista haaraa ylittäessään ensimmäisinä kulkeneet saivat huomata veden syvenevän juuri ennen rantaa niin, että 170 senttisen henkilön jalat katosivat veteen lähtökohtiaan myöten. Takaisin kääntyminen ei huvittanut, kun tänne asti oltiin taisteltu, joten housut vain rinkkaan ja todella hitaasti ja varoen yli. Saa olla todella ylpeä kaikista, että pääsimme yli onnistuneesti!
Jälleen jatkettiin joen vieressä koko metsäinen loppumatka Snellmannin tuvalle. Autiotuvan paikka oli kauneimmasta päästä näkemiäni tupapaikkoja. Se sijaitsi korkean, jyrkän, oranssihiekkaisen rantatörmän päällä, suoralla jokinäkymällä. Myös tupa oli kaunis ja huoliteltu. Yllättävä viileys huippuhelteiden jälkeen sai lähes koko seurueemme asettumaan yöksi sisään mieluummin kuin telttaan.
Aamulla mökin lämpömittari näytti ulkona olevan enää +7 astetta lämpöä. Mitään ylitsepursuavaa räkkäongelmaa emme olleet aiemminkaan kokeneet, mutta nyt viimeisenä päivänä ötökät olivat kadonneet tyystin. Ilmeisesti yö oli ollut niin kylmä, että ne olivat vain hyytyneet. Jäljellä oli enää viitisen kilometriä vaellettavaa. Matkalla ihmettelimme hitaasti virtaavan leveän joen rannoille yli kilometrin matkalle kertynyttä tasaista vaahtopallojen jonoa. Polku kulki myös Suomun kolttakentän läpi. Kenttä esitteli aitoja kolttasaamelaisten perinteisiä asumuksia, aittoja, uuneja ja aitaukisa.
Viimeisen päivän ja viileyden reipastamina olimme todella ajoissa Aittajärvellä, josta taksi meidät hakisi, ja vaikka olimme pyytäneet taksin tuntia alkuperäistä sopimusta aiemmaksi paikalle, saimme odottaa sitä puolitoista tuntia. Onneksi parkkialueen lähellä on joki, jonka rannalla on suuri laavu. Paikallisten kanssa laavulla juteltuamme ja hiukan syötyämme taksi jo saapuikin, tällä kertaa eri kuskilla, joten ralliajon vähentämisestä ei tarvinnutkaan esittää hartaita toiveita.
Oli hienoa päästä ihmisten ilmoille lähinnä siksi, että siellä sai pitsaa. Matkan ainoat porot nähtiin molemmilla bussimatkoilla välillä Saariselkä-Rovaniemi. Sateisessa säässä päädyimme tuntien matkustuksen jälkeen taas juna-asemalle, josta oli vielä koko yön kestävä matka takaisin etelän rannikkokaupunkeihin. Eikä julkisten kulkuneuvojen ongelmista päästy taaskaan, sillä pahasti humaltuneet ne siellä junassa häiriköivät muita kovaan ääneen riehuessaan ja rietastellessaan, eikä henkilökuntaa näkynyt missään. Tämä taas vain pikakultasi vaelluksen kaikki muistot. Kyllä siellä erämaassa sai niin paljon paremmin unta ja puskakin oli mukavampi vessa kuin junan keikkuva ja juoppojen sotkema koppi!
Teksti: Mirelle Aalto
Kuvat: Joonatan Kutilainen ja Mirelle Aalto
Ensimmäinen päivä: Aittajärveltä Maantiekurulle
Sairastumisista ynnä muista syistä johtuneiden peruutuksien jälkeen meitä pääsi erämaahan kymmenen hengen vaeltajaseurue. Poisjääneiden joukossa oli pahaksi onneksi varsinainen matkanjärjestäjä ja vaelluksenjohtaja, mutta lunttilappujen ja hyvin suunnistavan puolison ansiosta uskalsin hypätä viime hetkellä matkan vastuuhenkilöksi.
Matkustus Lappiin julkisilla kulkuneuvoilla on aina yhtä rankkaa. Sitä ei voi liikaa korostaa, mutta kaikkia kärsimyksiä on turha tässä luetella. Tiivistäen: yöjunan lämpötila semmoiset +50 astetta, ei ilmastointia, ei avattavia ikkunoita, vaunussa joku kiroilee unissaan mahtavaan ääneen kymmenen tuntia yhtä soittoa, bussissa ei mahdu oikomaan jalkojaan ja taksi olikin hurjasteleva rallitaksi. Kamalat matkustukset tosin auttavat suhtautumaan vaelluksen vaivoihin kärsivällisemmin, kun kaikki ovat iloisia kaikesta, mitä erämaassa tapahtuu, koska se kaikki on niin paljon mukavampaa kuin junailu.
Matkustus jäi onneksi pian mielestä maastoon päästyämme. Urho Kekkosen kansallispuiston Aittajärven parkkipaikan automeri jäi taakse, ja laskeuduimme auringon porottaessa joen rantaan, missä meitä odotti ensimmäinen matkan lukemattomista vesistön ylityksistä. Tämä oli merkitty ja vaijerillinen kahlaamo, mutta ensimmäistä kertaa vettä ylittävät valitsivat silti askeleensa huolella. Loppujen lopuksi ensimmäinen ylitys taisi jäädä mieleen helpoimpana.
 |
| Matkan ensimmäinen ja ehkä helpoin joenylitys |
Polku seuraili ylityksen jälkeen silmiä hivelevää jokimaisemaa. Maa kasvoi (ötökkäin valtaamia) tatteja ja polulta löytyi huuhkajan sulka. Taivaalla näyttäytyi massiivinen ukkospilvi, mutta mitään viilentävää sadetta ei kohdalle sattunut.
Ensimmäisestä kävelypäivästä oli suunniteltu tarkoituksella lyhyt, mutta oli siinäkin vajaassa viidessä kilometrissä tottumattomille jaloille tarpomista. Yöksi jäätiin Maantiekurun tulentekopaikalle telttailemaan. Vettä saatiin kapeasta ja nätistä kivipohjaisesta purosta. Teltat oli pakko pystyttää viettävään maastoon rinteen juureen. Mustikkasato oli runsas, ja sitä piisasikin tästä eteenpäin koko matkan uskomattomat määrät.
Toinen päivä: Maantiekurulta Sarviojan tuvalle
Helle tuntui pahenevan toisena vaelluspäivänä. Selvästi noin +30 asteen varjolämpötila sai askeleen välillä väsähtämään, mutta onneksi heti aamusta törmättiin ilahduttavaan lähteeseen, jonka jäätävää vettä kelpasi tankata mahoihin ja pulloihin.
Männikköisestä rinnemaastosta laskeuduttiin lounastauolle jyrkästi alas jokivarteen, missä olikin kaunista ja ennen kaikkea varjoisaa lohkareikkoa siestapaikaksi. Pulahtamaankin pääsi. Päivän kuumimman hetken välttääksemme viivyttelimme suhteellisen kauan ennen kuin lähdimme jatkamaan. Lounaan jälkeen edessä oli vaaralle nousu ja tämän vaelluksen ensimmäiset tunturimaisemat, jotka avautuivat vaaran laelta kaikkialle ympärillemme.
Maisematauon jälkeen laskeuduimme kiehtovaa kivipolkua laajalle joelle, jota seuraillen kuljimme laskevassa auringossa Sarviojan autiotuvalle joen rantaan. Maisemat sinisen, punakivisen joen partaalla olivat postikortilliset. Päivämatkaksi kertyi arviolta yhdeksän kilometriä. Illallista tehtiin hyttyssavuna toimivan nuotion ympärillä, kauniin veden äärellä. Jakauduimme yöksi telttoihin ja tupaan, jonka varattavaan päätyyn saapui toinen suuri seurue. Hetken mekastettuaan hekin hiljenivät niin, että joen kohina pääsi nukuttamaan ainakin meidät telttailijat.
Kolmas päivä: Sarviojalta Muorravaarakan tuvalle
Aamulla meidän piti ensi töiksemme päästä Sarviojan tuvan pihasta joen yli toisella puolella jatkuvalle polulle. Virta oli voimakkaan puoleinen, mutta löysimme matalan kohdan, josta ketterä hyppi yli kiviä pitkin kuivin jaloin. Nousimme vaaran kylkeen muodostuneelle polulle, jolloin kävellessämme oikean käden puolella oli tunturikoivikkoista vaaran seinämää, vasemman puolella jyrkkää alamäkeä, ja aivan vieressä laakson toisella laidalla häämöttivät tunturit. Tiesimme kuitenkin tämän päivän todellisten ihmemaisemien olevan vielä edessä – tiemme suuntasi nimittäin Paratiisikurulle ja sieltä tunturin yli Pirunportille.
Kuljimme kauan vaaraa kiertävää pengerpolkua, kunnes kohtasimme jälleen joen. Sekin oli ylitettävä, minkä jälkeen olimme jo aivan Paratiisikurun suulla. Kolme korppia liisi kurua reunustavaa tunturia seuraten katsomaan saapumistamme ja huutelemaan korkeilla kalahtelevilla äänillä. Samassa näimme myös kanaparven, riekkoemon poikueineen, ja ne kotkottelivat kuin kesykanat, eivätkä meitä pahemmin pelänneet. Saimme pian huomata koko kurun kuhisevan suuria riekkoperheitä, ja niitä oli ilo seurata.
Paratiisikuru on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ensimmäisenä kulkija huomaa kasvillisuuden muuttuvan reheväksi. Keskellä karua Lappia kurun maa peittyi kaikenlaisiin niittykukkiin, joiden loistava väri täplitti vehreää varvikkoa. Kaiken keskellä solisi kapea joki, joka tyrskyi välillä kivien yli kuin suihkulähde. Ympärillä kohoavat kivilohkareseinämäiset tunturit, jotka levittäytyvät kuin kattilan reunat niityn ympärillä.
Kattilan pohjalla ilma tosin ei kiertänyt ja helle alkoi suorastaan sattua. Leiriydyimme tekemään lounasta vähäistä varjoa tarjoavien katajapensaiden juureen. Kurua halkovan joen vesi oli vihmovan kylmää, ja se muodosti myös kaksi syvää silmämäistä lampea. Vesi syöksyi kuruun alas tunturilta korkeasta vesiputouksesta.
 |
| Paratiisikuru |
Kurun kauneutta olisi ollut sääli jättää taakseen, ellemme olisi tienneet pääsevämme katsomaan sitä ja loputtomina kumpuilevia tunturimaisemia kiipeämällä kurua reunustaville tuntureille. Joukko jakaantui vaikeammalle ja hieman helpommalle reitille, jotka kohtaisivat Pirunportilla.
Vaikeampi tie kulki Ukselmapään noin 700 metrisen huipun ylitse. Enpä ollut tiennyt, että tunturikin voi olla niin jyrkkä, että sen kyljeltä voisi virheliikkeen takia pudota alas. Kukaan ei pudonnut, mutta olihan pelottavaa. Kasvillisuus alkoi vaihtua vähitellen mustikkavarvikon kautta kituliaisiin pieniin tunturikasveihin, jotka laen lähestyessä nekin katosivat antaen tilaa pelkille lohkareille ja murikoille. Maisema vain laajeni ja laajeni, yhä uusia tuntureita ilmestyi horisonttiin sitä mukaan, kun nousimme ylemmäs. Ukselmapään huipun tuulissa kelpasi vilvoitella.
 |
| Paratiisikuru |
Tunturia laskeuduttiin hieman alas, ja pian oltiinkin jo sillä kuuluisalla portilla, jolla joukkomme taas yhdistyi. Jos Paratiisikuru oli ollut kuin oikea paratiisi, oli Pirunporttikin yhtä lailla nimensä veroinen ilmestys. Se näyttää keskelle tunturia iskeneen jättiläissalaman aiheuttamalta kraaterilta, jonka ansiosta tunturin läpi pääsee kävelemään. Mutta kuvitteellinen salamanisku on jättänyt myös murtuneen tunturin kappaleita koko kanjonin täyteen. Lohkareet ovat särmikkäitä, irtonaisia ja kaikenkokoisia, pääosin massiivisia.
Kuilun pohja on syvä ja kulkukelvoton, joten valitsimme sen kiertämisen reunoja pitkin. Keskittyminen oli kaikki kaikessa, jos ei halunnut vyöryä pitkin jyrkkää lohkarekasaa alas kuopan pohjalla odottaviin teräviin kiviin. Paikkaa vallitsi jylhän yliluonnollinen muinainen tunnelma, enkä olisi hämmästynyt, jos siellä olisi asunut hiisiä tai peikkoja.
 |
| Pirunportin pohjukka |
Pirunportti jäi häämöttämään selkiemme taakse koko loppupäiväksi. Yöksi menimme Muorravaarakan autiotuvalle, jonka pihaan päästäksemme jouduimme jälleen kahluupuuhiin. Tuvan sisäyöpymismahdollisuutta käytettiin laajalti hyväksi tuvan täyteydestä piittaamatta – piha-alue oli nimittäin häiritsevän täynnä kekomuurahaisia. Oli sitten muurahaisia tai vieraita kuorsaavia retkeilijöitä, yli kymmenen kilometrin tunturinylityksellisen ja pirunportillisen helletaipaleen jälkeen pystyimme nukkumaan ihan hyvin.
Neljäs päivä: Muorravaarakan tuvalta Muorrakanmutkaan
Herättyämme ja syötyämme yksi tuvassa nukkuneista seurueemme jäsenistä löysi vaelluskengästään kourallisen pähkinöitä. Mikä pahempaa, ne näyttivät olevan hänen suolattuja ja paahdettuja cashewpähkinöitään. Hän avasi rinkkansa vetoketjun ja tarkasti pähkinäpussin kunnon. Sen pohjassa olikin pieni siisti reikä. Epäiltiin myyrän käyneen tihutöillä ja pähkinät piti harmiksi hävittää. Mysteeri huvitti ja karmi meitä hetken, mutta lähdimme kuitenkin matkaan ja leiriin näkynyt Pirunportti jäi metsän taa.
Ehdimme kävellä metsäpolkua reilun kilometrin, kun pähkinöitä kengästään löytänyt ystävämme kompastui polulla. Tällä kertaa kävi pahasti. Onneksi olimme melkein lammella, ja loukkaantunut saatiin raahattua sen rantaan, jotta selvästi vioittunut nilkka saatiin kylmään veteen. Kipu ja turvotus vain pahenivat, eikä jalkaa vahvasta särkylääkityksestä huolimatta saanut kävelyasentoon eikä ainakaan mahtumaan kenkään. Emmekä me voineet ajatella vaeltavamme loppumatkaa kantaen omien rinkkojemme ohella yhtä ihmistä ja hänen tavaroitaan.
Ei auttanut kuin soittaa 112. Ilman kenttääkin soittaessani hätäkeskus vastasi heti ja lupasi lähettää apua, tiettömän erämaan ollessa kyseessä apu oli tietysti pelastushelikopteri Aslak. Emme joutuneet odottamaan kauaakaan, kun Sodankylästä lähtenyt Aslak jo kaartoi näkyviin metsän takaa. Se kierteli pari kierrosta korkeutta pudottaen ja laskeutui vettä hipoen rantaan, todella pieneen puuttomaan kohtaan. Taidokasta!
Otimme kaiken irti toivottavasti ainutlaatuisesta tilanteesta ja kuvasimme laskeutumista ihan innoissamme. Koskaan aiemmin ei ollut retkillämme jouduttu ensiapu- tai pelastustilanteeseen. Todennäköisesti vain nyrjähtäneen nilkan kunto arvioitiin nopeasti ja potilas päätettiin viedä Sodankylän terveyskeksukseen, josta hän röntgenin jälkeen pääsisi lähtemään vanhempiensa luo Kemiin viimeisten vaelluspäivien ajaksi ja liittymään taas seuraan Kemin juna-asemalta paluumatkallamme.
 |
| Aslakin uljas saapuminen |
Edessä oli pisin vaelluspäivämme 15–20 kilometrin kävelyllä, mutta se meni todella nopeasti tasaisessa metsämaastossa. Kuuma oli edelleen, mutta kaikkialta lähiseuduilta kajahteli ukkosen kumina kaikuna tuntureista. Pilvet kävivät aivan lähellä, mutta myrsky ei osunut edelleenkään kohdallemme. Lounasta tehtiin tulentekopaikalla joen partaalla. Myös illallinen ja yö vietettiin nuotiopaikalla, aivan kauniin joen rantamilla vehreällä paikalla. Kuukkeleita hyöri ympärillä. Yöllä havahduttiin hirveään kylmyyteen.
Viides päivä: Muorrakanmutkalta Snellmannin mökille
Ukkonen oli kylmentänyt ilman niin, että aamulla lämpötila oli yllättäen 14–15 astetta, ja lisäksi yöllä oli satanut ja kaikki oli märkää. Tarvoimme suossa ja poroaidan portin läpi kohti lounastaukopaikkaamme, Jyrkkävaaran autiotupaa. Tupa oli suuri ja kaunis hirsirakennus, jolla oli tilava huussi ja jopa roskakatos. Tässä luksuspaikassa jäimme pitkälle tauolle, ja ruuan laiton ohella ehti vähän torkahtaa ja kuivattaa kastuneita vaatekappaleita lämmitetyssä tuvassa.
Kun lopulta vaivauduimme taas liikkeelle, osuimme pian todella viidakkomaisiin jokimaisemiin. Rehevä kasvusto roikkui jokeen sen tasaisiksi sortuneilta töyräiltä. Lisäksi männyt olivat joen hiekkaisella rannalla taipuneina aivan kiinni vedenpintaan. Päästyämme kirkasvetisen joen partaalle näimme sen pohjan olevan täynnä aavemaisesti muumioituneita kuolleita puita, jotka joki oli ahmaissut. Kun vesi vuosien saatossa murtaa rantatörmää, männyt kaatuvat törmän mukana veteen. Tapahtuman hitaudesta kertoo se, että jotkin lähes vaakatasossa roikkuvat puut olivat yhä elossa.
Harmaassa ja viileässä säässä kuljimme viidakkomaista jokea seuraten sinne, mistä meidän oli määrä kahlata sen yli. Mitään kahlaamoa ei kuitenkaan tullut vastaan, eikä kahluureitti kartankaan mukaan olisi lopulta vienyt kuin yhden joenhaaran yli, kun meidän olisi pitänyt ylittää kaksi haaraa päästäksemme reitillemme. Ihmettelimme, miten reittiä suositellut tyyppi oli tästä aikanaan saattanut uskaltaa lähteä ylitykseen.
Ei auttanut kuin kokeilla siitä, missä näytti olevan eniten matalikkoa eli pinnalla näkyviä kiviä. Alkuun ylitys sujuikin hyvin, ja vettä oli korkeintaan polviin asti. Virtaus oli tosin melko lujaa. Joen toista haaraa ylittäessään ensimmäisinä kulkeneet saivat huomata veden syvenevän juuri ennen rantaa niin, että 170 senttisen henkilön jalat katosivat veteen lähtökohtiaan myöten. Takaisin kääntyminen ei huvittanut, kun tänne asti oltiin taisteltu, joten housut vain rinkkaan ja todella hitaasti ja varoen yli. Saa olla todella ylpeä kaikista, että pääsimme yli onnistuneesti!
Jälleen jatkettiin joen vieressä koko metsäinen loppumatka Snellmannin tuvalle. Autiotuvan paikka oli kauneimmasta päästä näkemiäni tupapaikkoja. Se sijaitsi korkean, jyrkän, oranssihiekkaisen rantatörmän päällä, suoralla jokinäkymällä. Myös tupa oli kaunis ja huoliteltu. Yllättävä viileys huippuhelteiden jälkeen sai lähes koko seurueemme asettumaan yöksi sisään mieluummin kuin telttaan.
Kuudes päivä: Snellmannin mökiltä Aittajärven parkkipaikalle
Aamulla mökin lämpömittari näytti ulkona olevan enää +7 astetta lämpöä. Mitään ylitsepursuavaa räkkäongelmaa emme olleet aiemminkaan kokeneet, mutta nyt viimeisenä päivänä ötökät olivat kadonneet tyystin. Ilmeisesti yö oli ollut niin kylmä, että ne olivat vain hyytyneet. Jäljellä oli enää viitisen kilometriä vaellettavaa. Matkalla ihmettelimme hitaasti virtaavan leveän joen rannoille yli kilometrin matkalle kertynyttä tasaista vaahtopallojen jonoa. Polku kulki myös Suomun kolttakentän läpi. Kenttä esitteli aitoja kolttasaamelaisten perinteisiä asumuksia, aittoja, uuneja ja aitaukisa.
Viimeisen päivän ja viileyden reipastamina olimme todella ajoissa Aittajärvellä, josta taksi meidät hakisi, ja vaikka olimme pyytäneet taksin tuntia alkuperäistä sopimusta aiemmaksi paikalle, saimme odottaa sitä puolitoista tuntia. Onneksi parkkialueen lähellä on joki, jonka rannalla on suuri laavu. Paikallisten kanssa laavulla juteltuamme ja hiukan syötyämme taksi jo saapuikin, tällä kertaa eri kuskilla, joten ralliajon vähentämisestä ei tarvinnutkaan esittää hartaita toiveita.
Oli hienoa päästä ihmisten ilmoille lähinnä siksi, että siellä sai pitsaa. Matkan ainoat porot nähtiin molemmilla bussimatkoilla välillä Saariselkä-Rovaniemi. Sateisessa säässä päädyimme tuntien matkustuksen jälkeen taas juna-asemalle, josta oli vielä koko yön kestävä matka takaisin etelän rannikkokaupunkeihin. Eikä julkisten kulkuneuvojen ongelmista päästy taaskaan, sillä pahasti humaltuneet ne siellä junassa häiriköivät muita kovaan ääneen riehuessaan ja rietastellessaan, eikä henkilökuntaa näkynyt missään. Tämä taas vain pikakultasi vaelluksen kaikki muistot. Kyllä siellä erämaassa sai niin paljon paremmin unta ja puskakin oli mukavampi vessa kuin junan keikkuva ja juoppojen sotkema koppi!
2.6.2014
Tiirojen tiirailua sumussa
Vaspin viikonloppuretki Jurmoon 30.5.–1.6.2014
Teksti ja kuvat: Katariina Vuorinen
Kesän koiton kunniaksi Luonto-liiton Varsinais-Suomen piiri kokosi retkiväen kasaan ja otti suunnan kohti Korppoon Jurmoa. Yhteysaluksemme m/s Eivor saapui satamaan myöhään illalla, ja leiri saatiin pystyyn Moringharulle juuri ennen pimeää. Painuimme unisina muutaman tunnin yöunille ennen aamun linturetkeä.
Lauantaiaamu valkeni pilviseksi ja sumuiseksi puolihämäräksi, ja huono näkyvyys haittasi merilintujen tarkkailua, mutta sitäkin tarkemmin saatoimme keskittyä saaren äänimaailmaan. Havaintolistaan päätyi muun muassa käenpiika, kultarinta ja useita kahlaajia. Pitkään kuuntelimme merkillisen kauniisti laulavaa satakieltä, jota melkein jo epäiltiin viikko sitten Jurmossa rengastetuksi etelänsatakieleksi
Viikonloppu kului rauhaisissa merkeissä retkeillen, leirinuotiolla istuskellen ja luonnollisesti lintuja havainnoiden. Ainutlaatuinen Jurmo tarjosi katseltavaa joka suunnalta: retkeläiset vuoroin tähystivät taivaalle kiikarein ja kaukoputkin, vuoroin tutkiskelivat nenä maata viistäen saaren kasvillisuutta ja kauniita rantakiviä. Vaikka kukaan ei sumusäällä intoutunut uimaan, rakkolevän tutkiskelu toi kosketusta merieliöstöön. Levää pengottaessa löydettiin yksi sirokatkarapu, Suomen vesille hiljattain saapunut vieraslaji, jota ei aiempien tietojen mukaan ole ennen havaittu Jurmossa.
Jokainen ohi liitävä tiira tarkastettiin huolella pikkutiiran löytämiseksi, mutta vaikka lajia oli havaittu saarella retken aikaan, emme saaneet sitä kertaakaan kiikariin. Sen sijaan kala- ja lapintiiroja havainnoitiin joukoittain, ja erityisen läheiseen kosketukseen tiirojen kanssa pääsivät Nötön välisatamassa kannella oleskelleet retkeilijät, kun pesänsä laiturin nokkaan rakentanut tiira uhitteli urheasti suuren yhteysaluksen matkustajille.
Tässä retken valokuvasatoa:
Teksti ja kuvat: Katariina Vuorinen
Kesän koiton kunniaksi Luonto-liiton Varsinais-Suomen piiri kokosi retkiväen kasaan ja otti suunnan kohti Korppoon Jurmoa. Yhteysaluksemme m/s Eivor saapui satamaan myöhään illalla, ja leiri saatiin pystyyn Moringharulle juuri ennen pimeää. Painuimme unisina muutaman tunnin yöunille ennen aamun linturetkeä.
Lauantaiaamu valkeni pilviseksi ja sumuiseksi puolihämäräksi, ja huono näkyvyys haittasi merilintujen tarkkailua, mutta sitäkin tarkemmin saatoimme keskittyä saaren äänimaailmaan. Havaintolistaan päätyi muun muassa käenpiika, kultarinta ja useita kahlaajia. Pitkään kuuntelimme merkillisen kauniisti laulavaa satakieltä, jota melkein jo epäiltiin viikko sitten Jurmossa rengastetuksi etelänsatakieleksi
Viikonloppu kului rauhaisissa merkeissä retkeillen, leirinuotiolla istuskellen ja luonnollisesti lintuja havainnoiden. Ainutlaatuinen Jurmo tarjosi katseltavaa joka suunnalta: retkeläiset vuoroin tähystivät taivaalle kiikarein ja kaukoputkin, vuoroin tutkiskelivat nenä maata viistäen saaren kasvillisuutta ja kauniita rantakiviä. Vaikka kukaan ei sumusäällä intoutunut uimaan, rakkolevän tutkiskelu toi kosketusta merieliöstöön. Levää pengottaessa löydettiin yksi sirokatkarapu, Suomen vesille hiljattain saapunut vieraslaji, jota ei aiempien tietojen mukaan ole ennen havaittu Jurmossa.
Jokainen ohi liitävä tiira tarkastettiin huolella pikkutiiran löytämiseksi, mutta vaikka lajia oli havaittu saarella retken aikaan, emme saaneet sitä kertaakaan kiikariin. Sen sijaan kala- ja lapintiiroja havainnoitiin joukoittain, ja erityisen läheiseen kosketukseen tiirojen kanssa pääsivät Nötön välisatamassa kannella oleskelleet retkeilijät, kun pesänsä laiturin nokkaan rakentanut tiira uhitteli urheasti suuren yhteysaluksen matkustajille.
Tässä retken valokuvasatoa:
 | |
| Nötön satamalaiturille pesänsä tehnyt tiira
uhitteli yhteysalukselle ja kannella seisseille valokuvaajille. |
 |
| Sumuinen sää esti merelle kiikaroinnin, muttei
varhaista linturetkeä.
Aamun äänihavainnot kerryttivät havaittujen lajien
määrää melkoisesti.
|
 |
| Retkiseurueemme kävi tervehtimässä lampaita ja
Jurmon alpakoita. |
 |
 |
| Leppoisalla kävelyretkellä oli aikaa pysähtyä
ihmettelemään munkinkehiä. |
 |
| Auringon pilkahdellessa hetkellisesti esiin sumusta
Jurmon näkymät olivat huikeat. |
 |
 |
| Jurmon kukkaloistoa. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)