Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Vihdin Kokkokalliolle

Teksti ja kuvat: E. Engblom

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

Huhtikuu - viikko 15 - Vihdin Hiidenranta

Retkiraporttiemme sarja ei ehtinyt pitkälle edetä ennen kuin tulikin ensimmäisen erikoisraportin vuoro. Maaliskuun puolivälissä päätin tehdä pidemmän reissun perheeni luokse Vihdin Hiidenrantaan nyt, kun kerta oli muutenkin suositeltavaa oleskella sisätiloissa, ja vanhempieni omakotitalo täysine jääkaappeineen kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin turkulaisessa kerrostaloasunnossa kököttäminen. Kuten kaikki nyt tiedämme, tilanne elikin yllättävään suuntaan, ja yhtäkkiä jouduin valitsemaan poliisisaarron ja kerrostaloasunnon väliltä. Valitsin poliisisaarron.

Ehkä merkittävin valintani perusteista oli se, miten loisteliaat luontoretkeilymahdollisuudet Hiidenranta ja Vihdin kunta noin yleisestikin tarjoaa: pelkästään vanhempieni talon takapihalta lähtee kohoamaan Nummelanharju joka ei ole oikeasti harju vaan reunamuodostuma mutta kuka näitä laskee, jonka jopa seitsemän kilometrin pituinen pururata, frisbeegolfkenttä ja moninaiset ulkokuntolaitteet tarjoavat harjun toisella puolen siintävälle Nummelan taajamalle varsin kattavat luonnossa liikkumisen ainekset. Ei COVID-19:n takia tarvitse sisällä lusia, kun kansalaisella on näin kätevä pääsy ulkoilmaan.

...sanoi koko Nummelan 14 000 asukkaan väkiluku. Olen koko elämäni pyörinyt Nummelanharjulla, milloin koulun liikunnanopettajan pakottamana, milloin muuten vain mennyt sinne eksymään, enkä koskaan muista että pururadoilla olisi ollut yhtä lailla populaa kuin nykyisin jopa arkipäivinä (sunnuntaisin saa loikkia kanervikkoon, jos haluaa pitää asiallisen turvavälin vastaantulijoihin). Jalkainreippailijoiden ja frisbeegolffaajien lisäksi myös maastopyöräilijöitä on ilmaantunut jostakin kivenkolosta, ja siinä missä tyypillisesti poluilla kulkee keski-ikäisiä koiranulkoiluttajia, nyt on perheen pienimmätkin saatu mukaan ulkoiluretkille. Totta kai tällainen yhtäkkiä yleistynyt luontoyhteyden havittelu on ilahduttava sivuilmiö yhteiskunnan muuten vavistessa. Kuitenkin oli ihmisen todettava, että nätisti karttaan erikseen merkityt ulkoilualueet ja luontopolut ovat tällä erää täysin kansoitettuja. Jos haluaa oikeasti luontoon, on mentävä oikeaan metsään.

Ja metsäähän Vihdissä nimenomaan on. Lähimailta löytyy myös varsin komeita luontokohteita, joita ei yleisiin karttoihin ole merkitty, mutta joiden saavuttaminen on silti helppoa. Yksi näistä on noin kolmen kilometrin päässä Nummelan keskustasta, Hiidenveden etelärannalla kohoava Kokkokallio, jonka päätin valloittaa Kevätseurannan merkeissä sekä raportoida siitä piirimme jäsenistölle Uudenmaan-kirjeenvaihtajana.

Maastokarttakuvaus Hiidenveden lahdesta, jolla liikun. Lähtösuuntani on kartan keskiön alalaidasta lähtevä kapeampi punainen katu. Kuva osoitteesta kartta.paikkatietoikkuna.fi

Kokkokalliolle johtaa useampiakin pururatoja Veikkoinkorven ja Hiidenrannan suunnasta. Itse päätin yrittää löytää reitin, jota olin lukion suunnistuksentunnilla kulkenut. Kävelin Hiidenrannan poikki päästäkseni reitin alkuun. Alkumatkaa en tähän dokumentoi, sillä itäisen Hiidenrannan Kevätseuranta tarkoittaa lähinnä koloistaan kömpivien kaljalta haisevien setien havainnointia. Löysin kuitenkin matkalla valtavan käävän kannosta, jonka lähellä leikin lapsena Rakettiryhmää, ja koin sen huomionarvoiseksi.

Se muistuttaa hieman tähtialus Enterprisea.

Pitkälle Kopuntien päähän asti taivallettua päätyy vanhojen puutalojen ja vanhan havumetsän johdattamana tientynkään, jonka kohdalla asfaltoitu autotie kuroutuu kahdeksi leveäksi metsäpoluksi. Oikeanpuoleinen, leveämpi ja selkeästi tallatumpi, johtaa ylämäkeen metsän läpi Haapakyläntien alkulähteille ja Hanko-Hyvinkäänä tunnetun maantie 25:n välittömään läheisyyteen, minne missään nimessä en halunnut. Sen sijaan valitsin vasemmalle kääntyvän polun ja lähdin etenemään sitä syvemmälle metsään. Varoituksen sanana todettakoon, että tätä tietä tulee jatkaa eteenpäin kunnes se alkaa itsekseen viistää vasemmalle: jos kääntyy tienristeyksestä vasemmalle kuten itse tein, päätyy Päivölän yksityisalueelle harhailemaan ja häiritsemään tilallisia. Saatoin tehdä näin itse.

Sijaintini kun lakkasin häiritsemästä yksityisalueen rauhaa.

Leveä, karttaan merkitty reitti loppuu maaston muuttuessa jyrkähköksi metsärinteeksi ja tähän mennessä maisemaa hallinnut ahkerasti käyty ja tallattu harjumäntymaisema muuttuu yhtäkkiä kevyesti kuljetuksi havukankaaksi. On hankalaa selittää, miten äkilliseltä maaston vaihtuminen tuntuu: olin hieman häkeltynyt siitä, että tällaista metsää yhä oli Hiidenrannassa. Nummelan alueella asuvana on todella helppo turtua harjumiljööseen, jossa polut ovat leveitä, tasaisia ja vielä tasaiseksi tampatumpia, ja maisema rakentuu muutamista korkeista männyistä ja niiden varjossa kasvavista kanervikoista, ehkä silloin tällöin näkee koivun. Tuntuu kuin olisi vahingossa hypännyt ajassa ja paikassa, kun löytääkin itsensä metsästä, joka ei ole olemassa ihmisiä varten.

Lähdin kulkemaan rinteen viemänä rantaviivaa myötäillen. Liikenteen melu ei kuulunut Hanko-Hyvinkäältä yhtään niin paljon kuin voisi olettaa. Jokin tanakampi tikka hakkasi jossakin metsän vanhoista männyistä tai koivuista. Illan aurinko aloitteli viimeistä valoesitystään, kun laskeuduin hiekkarinnettä pitkin.

Rinteeseen haljennut siirtolohkare käy laavusta.

En nähnyt koloon rungon sisällä, mutta sieltä kuului kuopsutusta.

Metsän keskellä on sienien maa.

Kuivaan kangasmaahan kävelty ja sittemmin eroosion mukana rinteeseen suistunut polku johdattaa tämän valoisan kangasmetsikön laitaan, mistä reitti jatkuu äkisti tihenevään, synkeään
metsään, jossa korkeat kuuset alkavat viedä valtaa ainaiselta männiköltä. Kiinnostuin oitis: en tiennyt, että sellaista metsää täällämain edes on. Myöhemmin karttaa katsottuani sain tietää, että tämä metsänpeitosta muistuttava alue onkin luonnonsuojelualue. Se selitti, miksi metsikkö oli suorastaan maaginen kaiken tämän ulkoilu- ja talousmetsän keskellä.

Tie metsänpeittoon.

Suuntasin tieni kuusikkoon, ja yhtä äkisti kuin perusharju muuttui havukankaaksi, vaihtui avara ja valoisa kangasrinne tiheäksi ja pimeäksi kuusikorveksi, jonka tanner oli märkää astua ja luonteikkaiden puunjuurien sekä maahan langenneiden ja siinä maatuvien runkojen hallitsemaa. Polkuja ei enää maasta juuri erottanut.

Karttaan merkitty valtava, kolmia haljennut siirtolohkare.

Tässä siis.

Luonnonsuojelualueeksi merkattu kaistale kartassa tuntui itse maastossa paljon suuremmalta. Kenties se johtui maaston hankaluudesta, kapeiden kuusien tiheydestä ja maan märkyydestä. Vaikkei kartalta katsottuna alue ole mikään ihmeellinen, suosittelen lämpimästi tässä metsänpahasessa vierailua. Kokemus oli äärimmäisen tunnelmallinen, jopa niinkin, että liikutuin tästä matkanpätkästä enemmän kuin itse retken määränpäästä.

Ilta-aurinko ylsi korven pohjalle.

Suuren miehen sanoin, elämä... löytää keinot.

Korvikon läpi rämmittyäni löysin itseni auton mentävän soratien laidasta. Olin päätynyt kunnan vedenottamolle, jonka laitos on louhittu soratien päässä nousevan Kokkokallion sisään. Eksyttyäni vahingossa vedenottamon aidatulle pihalle pääsin viimein määränpääni läheisyyteen. Aurinko paistoi vielä lämpimiä säteitään lounaasta juuri Hiidenveden etelärannalle, kun aloin kivuta pitkin kallion rinnettä.

Pahaenteinen kunnallislaitos

Tähän mennessä tällä Kevätseuranta-retkellä ei oltu päästy seuraamaan kevään merkkejä juuri lainkaan, mutta aukean soratien laita muutti asian. Metsän siimeksestä päästyäni havaitsin yksinäisen kukkivan näsiän, muutaman leskenlehden sekä Kokkokallion alarinteestä komeita sinivuokkopuskia. Nokkosperhosia liihotteli parivaljakkoina ohitse.

Näsiä on aivan kukkimisaikataulussaan.

Kokkokallio on 80 metriä merenpinnan yläpuolella. Se nousee etelästä lähestyttynä jyrkästi, joten hyväpohjaiset kengät ovat varsin kannattavat. Hiidenveden suuntaan osoittaa melko puhdas kallioseinämä, josta sammal ja muutama kitukasvuinen puu kuitenkin pitää kiinni.

Puolimatkassa kallion huipulle. Taustalla näkyy Papinsaari.

Huhtikuun keväiset auringonsäteet ja avoimet kalliot ovat edukkaita paikkoja kyiden paistatella. Matelijoiden ystävänä toivoin kovasti tapaavani suomuystävän, ja yllä olevan kuvan otettuani sellaiseen törmäsinkin. Kyseinen kyy kieltäytyi kuvasta painellen kiven alle piiloon. On helppo ymmärtää, miksi muinaissuomalaiset katsoivat kyyn olevan väkevä maahinen, haltijaolento, jolla oli kyky ja oikeus kulkea maan ja maanalisen välillä; nimittäin tutkittuani lohkaretta, jonka suojiin käärme katosi, en nähnyt minkäänlaista koloa tai kuoppaa, jonne huveta.

Kokkokallion huipulta avartuu komea näkymä Hiidenvedelle ja sen lähirannoille. Jääkauden työn tulos on selkeästi näkyvillä paitsi alastomassa kalliossa, myös maisemassa alati toistuvissa siirtolohkareissa ja halkaistuissa ja pirstaloituneissa kivissä, joista käkkyräiset männyt yrittävät epätoivoisesti saada kasvupintaa.

Kokkokallion päällä on paljon avaraa kalliotilaa, joten se on suosittu retkipaikka. On kuitenkin jokaisen kansalaisen velvollisuus tiedostaa, milloin ja missä on otollinen hetki pystyttää tulta ja miten sen kanssa käyttäydytään; huipun takaa alkavassa metsässä näkyi muutaman aarin laajuinen vanhan metsäpalon hiiltämä alue. Saattoihan se olla luonnon aiheuttamakin, mutta epäilykseni nousivat silti.

Kokkokallion keskirinteestä avautuva maisema Kopunlahdelle.

Perillä!

Karun kasvualustan valinneita.

Kallion huipun takana valtaa pitää mäntykangasmetsä, jonka etulaidassa kasvaa joukko vanhoja katajia. Tämä metsäalue on paikallisten joukossa suhteellisen suosittu ulkoilupaikka, mutta karttoihin sitä ei käsittääkseni ole juuri merkitty. Näin ollen metsässä on mukava liikkua selkeästi erottuvilla poluilla, mutta niitä ei ole kävelty niin että ne olisivat täysin levinneet. Ympäristö on hauskaa pirstaloitunutta kalliota, joka muodostaa pieniä luolia, jotka vaikuttavat olevan omiaan pesintäpaikoiksi. Tässä metsikössä havaitsin myös linnun, jonka puheenjohtaja-kapteeni Aallon armeliaalla avustuksella tulkitsin ehkä pikkutikaksi. Sain näppäistyä siitä kuvan joka muistuttaa lähinnä kryptideistä otettua "todistusaineistoa".

Jääkauden kurittamaa kalliota sekä varjoni jos olisin sarjamurhaaja.

Vanhaa metsäpaloaluetta

Mysteeritikka! Vai Koimies? Flatwoodin hirviö?

Kokkokallion maisema metsän siimeksestä.

Kuusenkäpyjen suolistajaiset

Mäntykangasmetsä muuttuu kosteikoksi, ja kosteikko muuttuu äkisti avohakkuualueeksi, jonka keskeltä kulkee soratie kohti Veikkoinkorven teollisuusaluetta. Sen ohi kulkee selkeitä polkuja ja muutama pururata, jotka viimein saavuttavat Hanko-Hyvinkään varteen vedetyn ohitustiepätkän kävelytien. Kyseinen kävelytie on mahdottoman yksitoikkoinen, joten lähinnä seurasin sitä pysytellen yhä metsänpuoleisilla poluilla, kunnes ohitustie muuttuu Haapakyläntieksi ja näin ollen olin virallisesti palannut Hiidenrantaan.

Polun varressa ollut suppa, myös yksi mukava jääkauden merkki.

Pystyyn kuollut koivu on ollut tikkojen riepoteltavana.

Reitti, jonka kuljin tässä retkiraportista retkimuistelmaksi muuttuneessa tekstissä, kesti loppujen lopuksi noin kaksi tuntia. Yleiseen eksymiseen ja sompailuun kului kuitenkin todennäköisesti ainakin puoli tuntia. Myös Kokkokalliolle pääsy on kaikkein helpointa, jos aloittaa sieltä, minne itse lopetin, eli Veikkoinkorvesta. Jos pelkkä Kokkokallion ihailu on mielessä, tämä lienee kannattavinta. Kuitenkin ehdottomasti suosittelen tutustumista korpimetsään, johon matkan varrella päädyin seikkailemaan. Jos tämän pandemian hälvettyä päätätte maakuntamatkailla Vihdissä tekemässä pienimuotoisen päiväretken, niin Kokkokallio ja sen lähimaasto ovat varteenotettava vaihtoehto.

Lopullinen Kevätseuranta-lajilistani ei ollut tältä retkeltä mitenkään erityisen huikea, mutta uskon, että jos osaisin tunnistaa lintuja kuulon perusteella esimerkiksi ollenkaan, olisi lajinhavaintolistani ehkä muutamaa lajia pitempi. Mutta ei tämä kilpailu olekaan. 

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!

Järki, mystiikka ja luontoyhteys

Teksti: Osma Iiro Naukkarinen

“Enlightenment, understood in the widest sense as the advance of thought, has always aimed at liberating human beings from fear and installing them as masters. Yet the wholly enlightened earth is radiant with triumphant calamity. Enlightenment's program was the disenchantment of the world. It wanted to dispel myths, to overthrow fantasy with knowledge. The price human beings have paid for their increase in power is estrangement from that over which the power is exerted.” 
Theodor Adorno & Max Horkheimer (Dialectic of Enlightenment)

“Science brings to the light of day everything man had believed sacred. Technique takes possession of it and enslaves it.“ 
Jacques Ellul (The Technological Society)


Olemme tottuneet ajattelemaan, että tieteellis-rationaalinen ja materialistinen maailmankuva on jollain tavalla varhaisempia aikoja edistyksellisempi ja ehdottomasti parempi tapa nähdä maailmaa. Tämä on luonnollista, sillä olemmehan itse kasvaneet tämän kulttuurin sisällä sen oppeja kuunnellen ja niihin ehdollistuen. Kulttuurimme myyttien mukaan valistus ja ihmisjärki voittivat haitallisen, ihmiskunnan edistystä kahlinneen taikauskon, jonka jälkeen edessämme on siintänyt meille luvattu paratiisi, teknologinen ihmemaailma, jonka voimme toteuttaa vain oman järkemme avulla. Tämä kovin edistyksellisenä pidetty kulttuurimme kulmakivi ei ole kuitenkaan ainoastaan hyvin fundamentalistinen ja ahdas, vaan kulttuurimme tähänastisia saavutuksia tarkastellen suorastaan vaarallinen tapa nähdä maailmaa.

Periaatteellisella tasolla tieteentekijät yleensä myöntävätkin, että he voivat esittää vain parhaat teoriat todellisuudesta, mutta muitakin mahdollisuuksia on, ja tiede mukautuu uusilla teorioilla uusimpien tutkimustulosten osoittamaan suuntaan. Tämä on hieno pohja tieteelliselle työlle, mutta valitettavan monien ihmisten näkemys tieteestä ja maailmasta edustaa hyvin fundamentalistista ja kahlitsevaa ajattelutapaa todellisuudesta. Ajatellaan positivistisesti, ettei todellisuus ole mitään muuta kuin sitä, mitä kykenemme todistamaan. Samansuuntaisesti ajattelevat myös vapaa-ajattelijat ja muut raivokkaat ateistit. Vapaata ajattelua ja edistystä rummutettaessa ihmisen ajattelu on lopulta kahlittu luultavasti historian ahtaimpaan muottiinsa, joka pelkistyy aisti- ja teknologisiin havaintoihin.

Moderni, koneistunut kulttuurimme sivuuttaa lähes täysin eräitä ihmismielen valtavimmista potentiaaleista, nimittäin hengen, tunteet ja intuition. Mitä me loppujen lopuksi kykenemme todellisuudesta aisteinemme havaitsemaan? Mm. tietyt valon aaltopituudet silmillämme, ääniaallot korvillamme, maku- ja hajupartikkeleita suullamme ja nenällämme. Teknologian avulla löydämme kuitenkin jatkuvasti uusia ulottuvuuksia todellisuudestamme, mutta kuinka syvälle todellisuuteen teknologiallakaan voimme päästä? Tämän lisäksi ihmisen mieli on vielä niin suuri mysteeri tieteelle, että suurinta osaa senkään salaisuuksista ei pystyttäne selvittämään.

Kun olemme kulttuurissamme takertuneet rationaalisiin ja materiaalisiin totuuksiin, olemme unohtaneet sisällämme olevan eläimen nimeltä ihminen. Olemme vaientaneet ja padonneet sellaisia mielemme kykyjä, joista nyt osaamme vain haaveilla tai joita kutsumme humpuukiksi ja hölynpölyksi. Olemme unohtaneet sen ihmisen, jonka intuitio ja vaistot ovat huippuluokkaa, ja jonka mieli mahdollistaa syvällisen pohdinnan olemassaolostamme, sen merkityksestä ja yhteenkuuluvuudesta ympäröivään todellisuuteen. Millä tavalla voisimmekaan kehittää ihmiskuntaa eteenpäin, jos antaisimme itsellemme mahdollisuuksia yhdistää rationaalisuus ja mystiikka?

Katselen ikkunasta ulos ja näen ja kuulen talon edessä olevassa pensasaidassa sirkuttavat pikkulinnut. Syvä yhteenkuuluvuus valtaa minut. Samassa veneessä nimeltä maapallo olemme, ja yhtä elämää kaikki. Maailmankaikkeutta, joka ihmisessä ja muissa eläimissä on tullut tietoiseksi ja tutkii itseään. Tämä rakkaus ja yhteenkuuluvuus saa minussa aikaan syvän rauhan. Olisin vielä joitakin vuosia sitten tuominnut tällaiset tunteet ja ajatukset itsessäni täysin, mutta lopulta annoin itselleni mahdollisuuden kokea jotain, mitä rationaalinen järki ja kulttuurimme normit eivät sanele. Ja se kokemus on kasvanut kasvamistaan, lähemmäs todelliselta tuntuvaa minää. Ei minää pienellä m-kirjaimella, vaan kohti suurempaa Minää, joka käsittää kaiken elämän ympärillämme. Kohti egoa, joka ei odota kaiken muun pyörivän itsensä ympärillä, vaan joka palvelee suurempaa tarkoitusta.

Amerikkalainen kosmologi Thomas Berry kuvailee oivasti teoksessaan The Dream of the Earth, kuinka teknologian ja teollisuuden aiheuttamassa transsissa ihmisistä on tullut autistisia luontoa kohtaan. Jotta voimme elää kestävällä tavalla osana maapallon elämää, meidän on nähtävä maapallon hyvinvointi erottamattomana osana meidän hyvinvointiamme. Maapallo kokonaisuudessaan on tällöin osa meitä ja meillä on silloin vahvempi intressi säilyttää planeetta elinkelpoisena, jotta tulevat sukupolvet ja muut elämänmuodot voivat jatkaa elämän juhlaa. Meidän täytyy nähdä ekosysteemit ja muut eliölajit osana meitä itseämme, jolloin suojelu ja kestävä elämä on ainoastaan meidän etujemme mukaista. Asiahan on toki järjelläkin ajateltavissa näin, mutta edistyksen myytin aiheuttamassa transsitilassa laitamme edelleen toissijaiset materialistiset etumme ihmisen ja muiden eliölajien pitkän linjan selviytymisen edelle.

Olemme takertuneet numeroihin, laskukaavoihin ja materiaalisiin totuuksiin, vaikka lopullista totuutta todellisuudesta ei koskaan voi pelkistää ihmisjärjellä ymmärrettävään muotoon. Kulttuurimme tekee maailmasta ja sen monimuotoisista asukkaista objekteja, resursseja ja koneita, joita käsitellään kuin tehdasta. Millainen maailma olisi, jos antaisimme henkisille voimavaroillemme saman arvon kuin rationaaliselle järjelle? Luultavasti ainakin ihmisten tunteille ja ihmisyydelle annettaisiin enemmän arvoa, kun tarkastellaan nykymaailmaamme, jossa yksilö on vain pieni ratas globaalissa koneistossa, joka pyörii lähinnä koneiston itsensä tähden. Luultavasti kauneus ja muut tunteisiin perustuvat arvot saisivat vahvemman jalansijan tehokkuuden kilpailijoina. Todennäköisesti kunnioittaisimme ympäröivää maailmaamme syvemmän tunteellisen yhteyden vuoksi enemmän.

Rationaalisuuden edustamassa materiassa ja mystiikan edustamassa hengessä on kuitenkin kyse vain saman kolikon, ihmismielen, kahdesta eri puolesta, joista toista emme hyödynnä lähellekään potentiaalisella tavalla, koska se on leimattu rationaalistetussa maailmassamme huuhaa-puuhaksi. Samalla tavalla kuin uskonnot aikoinaan leimasivat järjen, nyt rationaalisuus leimaa hengen. On ironista, että sekulaarina pidettyä kulttuuriamme vaivaa sokea, usein kiihkoileva usko edistykseen ja järkeen. Osat ovat siis vaihtuneet, joten fundamentalistisuus sekä kapeakatseisuus vaivaavat kulttuuriamme edelleen. Todellinen vapaa-ajattelu ei näkisi maailmaa kummallakaan tavalla mustavalkoisena, vaan hyödyntäisi ihmismielen koko potentiaalia yhdistämällä rationaalisen ja mystisen ajattelun tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Rationaaliseksi mystiikaksi tai mystiseksi rationaalisuudeksi, jossa toinen ei peittoa toista.

Vasp järjestää mystisen luontoretken 17.7.2014.