Urho Kekkosen kansallispuisto – suon litsahtelusta tunturin huminaan

Tunnelmia nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Helene Helo
Kuvat: Sampo Rouhiainen

Urho Kekkosen kansallispuiston luonnossa riitti ihasteltavaa. Kurssin vaellus oli minun ja siskoni ensimmäinen Lapin-reissu ikinä, joten koivikkoiset tunturit, kivikkoiset kurut ja kirkasvetiset purot tekivät meihin lähtemättömän vaikutuksen. Kansallispuiston vaihteleva maasto ja monipuolinen eläimistö tarjosi kuitenkin hienoja luontoelämyksiä kurssin kokeneemmillekin Lapin-kävijöille. 

Urho Kekkosen kansallispuiston pinta-alasta suurin osa on männikköä, mutta ehdimme vaelluksellamme kulkea myös puuttomilla ja kivikkoisilla tuntureilla sekä alavien maiden kosteilla, Kainuun maisemia muistuttavilla suo- ja metsämailla. Tuntureilla kasvoi sekä vaivaiskoivua että maisemalle ominaista tunturikoivua, joka on hieskoivun käppyräinen alalaji. Lisäksi oli myös paljon kanervaa ja jonkin verran katajia. 

Aivan Sokostin karua huippua sekä soiden mättäitä lukuun ottamatta maata peittivät alati variksenmarjaa sekä paikoin myös mustikkaa ja riekonmarjaa pursuilevat varvikot. Soilla törmäsimme iloksemme välillä lakkaan, jota söimme ahnaasti, sillä tuoretta ruokaa ei vaelluksella ollut paljoakaan tarjolla.  

Kivikkoiset ja juurakkoiset polut vaativat kulkijalta jonkin verran keskittymistä, koska joka askeleella varomattoman jalka saattoi takertua kiveen tai kasvinosaan. Etenkin matka Sokostin huipulle koostui lähinnä kivenmurikoiden päällä kävelemisestä. Onneksi vaelluksella ei ollut kiire, joten maisemia saattoi pysähtyä ihailemaan vähän väliä. Loppukesän maisemat olivat vielä sangen vihreitä, mutta syksyn merkkejä, kuten kellastuvia koivunlehtiä, näkyi jo.

Satunnaiset purojen ylitykset toivat kulkemiseen vaihtelua ja hieman jännitystäkin. Selvisimme kuitenkin suuremmitta mulahduksitta; vaellussauva ja maastosta löytyneet karahkat olivat hittituotteita. Vaikka kylmän ja ajoittain reippaasti virtaavan puron kivikkoiselle pohjalle astuminen paljain jaloin tuntui aluksi vähän turhankin virkistävältä, kenkien ja sukkien riisuminen ja jalkojen vilvoittelu kirkkaassa vedessä antoi lopulta kummasti puhtia kävelemiseen. Purot olivat myös vaelluksen tärkeimmät vedenottopaikat. Niiden vesien puhtaus (juomavesi kannattaa kuitenkin keittää) ja raikas maku on ehdottomasti yksi kansallispuiston hienouksista. 

Vaikka Urho Kekkosen kansallispuistossa riittää kiinnostavia kivimuodostelmia, ja vaikka näkymät yli tunturien, metsien ja järvien ovatkin hienoja, itseäni ilostuttivat eniten kansallispuiston moninaiset eliöt. En ollut ennen nähnyt tunturikoivuja enkä riekonmarjaa omin silmin, ja uusia tuttavuuksia oli myös eläinkunnan edustajissa. 

Vaelluksella nähtiin ainakin kuukkeli, kärppä, poroja, riekkoja, sopuleita ja särki. Vanhoja tuttuja olivat muun muassa sammakot (joista pidimme kovasti) ja lukemattomat hyttyset (joista pidimme vähemmän). Vesilintuja ja lentävistä hyönteisistä muita kuin vertamme janoavia näimme vain muutaman. Hirvenkakkaa oli sen sijaan runsaasti. 

Kansallispuiston maasto oli pääosin avaraa, mikä helpotti kulkemista ja näkymien ihailua. Silmä lepäsi tunturien loivilla rinteillä, metsien ja soiden vehreillä mättäillä sekä aukeiden tyynillä lammilla. Vuoroin hyttysten ininä, vuoroin tuulen humina korvissa, auringolta ja hyttysiltä suojaavissa vaatteissa ja kevenevä rinkka selässä kulkijan kelpasi kulkea – siitä kansallispuiston elävä ja eloton, karu ja kaunis luonto piti huolen. 

Tekstiä varten on haettu tietoa Metsähallituksen luontoon.fi-sivustolta sekä Luontoportista. 

Lue myös toisen kurssilaisen retkiraportti vaellukselta!

Vaelluskurssilla Lapissa

Retkikertomus nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Joona Wallman
Kuvat: Joona Wallman, Sampo Rouhiainen 

Luonto-Liiton vaelluskurssi suuntasi tänä vuonna Urho Kekkosen kansallispuistoon. Vaellusta edelsi kolme teoriailtaa, jotka sisälsivät tiukkaa asiaa retkeilystä sekä käytännön vinkkejä. Matkustimme yöjunalla Rovaniemelle, jossa kokoonnuimme ja tapasimme Sampon, joka oli vaelluskurssimme kouluttaja sekä vaelluksen johtaja. Sampon lisäksi meitä oli vaeltamassa kahdeksan kurssilaista.

Rovaniemeltä jatkoimme matkaa bussilla Kiilopään tunturikeskukseen, joka toimi vaelluksemme lähtö- ja määräpaikkana. Kiilopäällä söimme keittolounaan ja lähdimme sen jälkeen vaeltamaan. Ensimmäisenä vaelluspäivänä vaelsimme pitkälti avotunturissa. Matkalla näimme hienon kurun, jonka pohjalla oli vielä hiukan lunta jäljellä, vaikka olikin elokuu. Kävellessä oli hyvin aikaa tutustua muihin sekä aloittaa rutiinin etsiminen vaeltamiseen. Alusta asti porukka tuntui toimivan hyvin yhdessä.

Ensimmäisellä leiripaikalla oli hyvin aikaa pystyttää rauhassa majoitteet ja kokkailla päivällistä. Sää salli tulenteon, joten kokoonnuimme nuotiopaikan läheisyyteen kokkaamaan. Illalla ennen nukkumaan menoa leikimme vielä yhdessä.

Toisen vaelluspäivän aamu, eli ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä, lähti melko hitaasti liikkeelle. Porukka vasta opetteli rutiineja. Kävelemään päästyämme päivä alkoi kuitenkin sujua, ja keskusteluakin syntyi mukavasti. Lounaalle menimme hienolle paikalle puron varteen. 

Toisena päivänä saimme reissun ensimmäisen vesistönylityksen. Muilla ei ollut juurikaan kokemusta vesistönylityksistä, mutta kaikki selvisivät kunnialla yli. Muutama sauva auttoi ylittäessä etenkin siksi, että Sampo toimi ”sauvataksina” ja kuljetti sauvoja toiselle puolelle jokea ensimmäisten ylittäjien käytettyä niitä. 

Toiseen päivään mahtui myös toinen vesistönylitys. Vanha silta oli päässyt huonoon kuntoon ja purettu, mutta joku omatoiminen retkeilijä oli virittänyt narun ja kaksi lankkua joen kohdalle. Kohta oli hieman haastava, mutta ei kuitenkaan niin haastava, etteikö siitä olisi ilman rinkkaa päässyt yli. Tällä kertaa Sampon palveluksia tarvittiin ”rinkkataksina” isoimpien rinkkojen kuljettamiseen lankkusiltaa pitkin joen yli. Yöksi jäimme epäviralliselle tulipaikalle lähelle toista ylityspaikkaa.

Kolmantena vaelluspäivänä saimme aamun lähtöä melkein tunnin nopeutettua. Päivä oli matkallisesti aika pitkä, mutta löytämämme luonnon antimet piristivät matkaa. Löysin pari tattia, joista tein sienipastaa ja saimme kaikki maistaa Lapin ihania hilloja.

Kolmannen vaelluspäivän iltana saavuimme vaelluksen puoliväliin Luirojärvelle, jossa vietimme lepopäivän. Osa porukasta kävi vielä pitkän vaelluspäivän jälkeen peseytymässä Luirojärven saunassa.

Neljäntenä vaelluspäivänä ei ollut kiire herätä, koska leiriä ei tarvinnut purkaa. Saimme rauhassa syödä aamiaista ja tehdä aamutoimia. Suurin osa porukasta lähti rauhallisen aamun jälkeen huiputtamaan Sokosti-tunturia, joka on 718 metriä korkea, kansallispuiston korkein. Luirojärven tuvalta Sokostille on neljä kilometriä suuntaansa. Rinkat jätettiin leiriin Luirojärvelle. Mukaan varattiin hiukan evästä, juotavaa ja sadevarusteet. Sadevarusteita ei tosin juuri tarvittu, koska säät suosivat matkalla.

Sokostille nousu oli jyrkkä, mutta matka vaivan arvoinen. Maisemat olivat yhtä hienot, kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkin. Sokostin laella kelpasi nauttia suklaata ja pähkinöitä sekä ottaa kuvia. Tamperelaisten partiolaisten avulla saimme ryhmästä edustavan ryhmäkuvan. Illalla, kun saunassa ei ollut kovaa ruuhkaa, oli aikaa nauttia saunan leppeistä löylyistä. Myös pulahdus viileään Luirojärveen illalla auttoi huuhtomaan päivän rasituksen pois kehosta.

Viidentenä vaelluspäivänä liikkeellelähtö tuntui helpolta, koska vaelluksen puolivälissä ruokaa on kulunut sen verran, että rinkat eivät ole enää niin painavia. Silloin kävely sujuu helpommin. Päivä alkoi helpolla vesistönylityksellä, jossa sai vielä huuhtoa jalkoja. Tässä vaiheessa vaellusta ryhmä oli muuttunut hyvinkin tiiviiksi ja keskusteluja saattoi käydä aika vapaasti. Minulla meni viides päivä todella nopeasti hyvien keskustelujen ansiosta. Yötä olimme Salonlammen laavulla.

Viidennen päivän lopussa tapahtunut loukkaantuminen hidasti lähtöä kuudentena päivänä, mutta ryhmä selvisi todella hienosti ”tulikokeesta” eli päivämatkan kulkemisesta ilman Sampoa. Minä ja Sampo tulimme sitten muun ryhmän perässä, ja päivän aikana saimme tahtia sen verran kirittyä, että saavuimme kuudennen vaelluspäivän yöpaikalle Niilanpään päivätuvalle vain noin tunnin verran muun ryhmän jälkeen. 

Viimeisenä iltana kävimme yhdessä läpi vaelluksen onnistumisia ja haasteita, sekä tarpeellisia ja tarpeettomia varusteita. Ehdottomasti vaelluksen suosituin varuste oli vaellussauva, joita piti tehdä toinenkin kovan kysynnän vuoksi. Vanha oppi ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” pätee erityisesti vaeltamiseen, ja vapaaehtoisena kotitehtävänä kunkin on mahdollista vielä kehittää omaa vaellusosaamistaan miettimällä omista varusteistaan, mitkä itselle olisivat hyödyllisiä varusteita.

Seitsemännen päivän patikointi Niilanpäästä oli ohi noin tunnissa, jonka jälkeen pääsimme takaisin Kiilopäälle syömään ja ennen kaikkea peseytymään. Kiilopäältä aloitimme noin 20 tunnin mittaisen kotimatkamme repullisella uusia kokemuksia ja hyvää mieltä. 

Kirjoittaja on innokas vaeltaja ja partiolainen, joka on käynyt Lapissa vaeltamassa joka vuosi vuodesta 2013.

Erätaitoja erätaidottomille

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri järjestää erätaidottomien erätaitoretken 16.9.2017 Kurjenrahkan kansallispuistossa. Retki on tarkoitettu kaikille nuorille, jotka haluavat oppia retkeilyn perustaitoja.

© Milla Aalto

Miten tuli saadaan syttymään? Kuinka karttaa ja kompassia käytetään? Miten retkikeittimet toimivat ja miten niillä tehdään ruokaa?

Tällä retkellä vasta-alkajat pääsevät oppimaan erätaitoja ohjatusti - ilman pelkoa kokeneempien eräjormien jalkoihin jäämisestä! Minkäänlaista ennakkokokemusta aiheesta ei tarvita. Kaikki pääsevät kokeilemaan ja harjoittelemaan rennossa ja sallivassa ilmapiirissä.

Retkikohteena on puolen tunnin bussimatkan päässä Turusta sijaitseva Kurjenrahkan kansallispuisto - todellakin tutustumisen arvoinen paikka! Päivän aikana patikoidaan kuuden kilometrin pituinen Savojärven kierros, jonka ruska-asuiset suo-, metsä- ja järvimaisemat tarjoavat mukavat puitteet erätaitojen opettelulle.

Kevyellä päiväretkellä ei tarvita erityisiä varusteita, kunhan vain säänmukaista vaatetta löytyy päällepantavaksi. Patikointimaasto on kohtuullisen helppokulkuista, ja reittiin sisältyy paljon pitkospuuosuutta. Erätaitojen opetteluun tarvittavia välineitä saa lainaan.

Osallistumismaksu on 5 euroa (sis. ohjauksen, lainavälineet ja henkilötapaturmavakuutuksen), ja sen voi maksaa käteisellä paikan päällä. Retken kohderyhmää ovat alle 29-vuotiaat nuoret, mutta vain erätaidottomat ja vasta-alkajat.

Ilmoittautumiset 11.9. mennessä retken vetäjälle: Maija Kaunismaa, mskaun[ät]gmail.com

Vaelluskurssi kutsuu seikkailuun

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri järjestää kesällä 2017 vasta-alkajan vaelluskurssin.

© Milla Aalto

Kurssilla perehdytään useamman vuorokauden kestävällä vaelluksella tarvittaviin varusteisiin ja taitoihin. Kurssi alkaa kolmena arki-iltana Turussa järjestettävällä teoriaosalla, jonka jälkeen uusia taitoja päästään kokeilemaan viikonloppuretkellä Kurjenrahkan kansallispuistossa. Kokonaisuus huipentuu vajaan viikon mittaiseen Lapin-vaellukseen, jonka aikana yövytään teltoissa osittain autiotupiin tukeutuen.

Kurssilla retkeilytaitoja harjoitellaan nousujohteisesti ja vaelluksen päivämatkat ja reitti suunnitellaan ensikertalaisille sopivaksi. Tavoitteena on, että kurssikokonaisuuden suorittanut voi turvallisin mielin lähteä omatoimisesti useamman yön retkelle ja osaa pitää huolta itsestään maastossa. Vaelluksella painotetaan kiireetöntä luonnontarkkailua ja ympäristöystävällistä retkeilytapaa. Kurssin kohderyhmää ovat noin 15–30-vuotiaat.

Kurssin aikataulu

• Teoriakerrat iltaisin klo 17-20 Turussa
 1) Vaelluksen suunnittelu ja turvallisuus ke 19.7.
 2) Ruoka- ja vesihuolto vaelluksella sekä retkikeittimien käyttö ke 26.7.
 3) Vaellusvarusteet ja rinkan pakkaaminen ma 31.7.  

• Viikonloppuretki Kurjenrahkan kansallispuistossa 4.-6.8.
Viikonloppuretkellä perehdytään muun muassa tulentekoon, maastoensiapuun ja suunnistukseen sekä totutellaan rinkan kanssa kulkemiseen ja leirirutiineihin. Ilmoittautumisaika päättyy 26.7. 

• Lapin-vaellus vko 36
Lapin-vaelluksella päästään kokeilemaan opittuja taitoja tositoimissa Pohjois-Lapin erämaaolosuhteissa. Noin viikon mittaisen ruskavaelluksen kohde tarkentuu kesän aikana. Ilmoittaudu mukaan viimeistään 10.8.

Kurssin eri osiin, teoriaosaan, viikonloppuretkelle ja vaellukselle, voi osallistua kaikkiin tai vain haluamilleen osille. Monia vaellukselle tarvittavia varusteita, kuten telttoja, keittimiä ja rinkkoja on mahdollista saada lainaan.

Osallistumismaksu teoriaosalle ja viikonloppuretkelle on yhteensä 25 euroa Luonto-Liiton jäseniltä, 30 euroa muilta. Pelkän teoriaosan osallistumismaksu on 10 euroa ja viikonloppuretken 20 euroa. Hinta sisältää kurssin ohjelman ja materiaalit, henkilötapaturmavakuutuksen ja tarvittaessa myös lainavarusteet.

Lapin-vaelluksen hinta asettuu haarukkaan 150–190 euroa riippuen kohteesta. Luonto-Liiton jäsenet saavat 10 euron alennuksen hinnasta. Myös opiskelijat ja juniorit matkustavat edullisemmin. Osallistumismaksut tarkentuvat myöhemmin kesällä. Hintaan sisältyvät matkat, kurssin ohjelma ja materiaalit, henkilötapaturmavakuutus sekä tarvittaessa myös lainavarusteet.

Jos olet osallistunut Luonto-Liiton vaelluskurssille jo jonakin aiempana kesänä, voit mainiosti lähteä mukaan uudestaan, sillä jokainen kurssi on hiukan erilainen ja etenkin retkiosuuksilla pääsee aina kokemaan uutta.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset: Sampo Rouhiainen, sampo.rouhiainen[ät]gmail.com

#yhdessäluontoon

Päivitetty 4.7.2017: Lisätty linkit piirin tapahtumakalenterisivuille vaelluskurssin osioihin.
Päivitetty 19.7.2017: Lisätty pelkän teoriaosan ja viikonloppuretken erilliset hintatiedot.

Huhtikuinen viikonloppu luonnon helmassa

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retki Kurjenrahkan kansallispuistossa 7.-9.4.2017

Teksti ja kuvat: Milla Aalto

Luonto-Liiton Kevätseurannan kolmantena seurantaviikonloppuna suuntasimme joukolla Kurjenrahkan kansallispuiston maisemiin retkeilemään. Olimme varanneet Rantapihan päärakennuksen leiripaikaksemme, sillä emme halunneet yöpakkasten asettamien varustevaatimusten rajaavan ketään kiinnostunutta pois retkeltä. Kahdeksan nuoren porukalla vietimme tunnelmallisen viikonlopun kevätluontoa havainnoiden ja uskomattoman hienoista ulkoilusäistä nauttien.

Aamunkoitto Kurjenrahkan kansallispuistossa Savojärven rannassa.

Perjantai: leiriytyminen, lintukonsertti ja kiikarikomeetta

Matkaan lähdettiin perjantai-iltana Turun linja-autoasemalta Porin suuntaan kulkevan bussin kyydissä. Puolisen tuntia myöhemmin noustiin bussista Kurjenrahkan kansallispuiston reunassa, Kuhankuonon pysäkillä. Heti alkajaisiksi patikoitiin parin kilometrin päähän Rantapihaan, missä muonitustiimi olikin jo ryhtynyt kokkailemaan retkiporukalle päivällistä.

Ilta-aurinkoa puiden latvuksissa.

Ruoka-aika.

Maukkaan aterian ja iltakahvin jälkeen majoituttiin. Rantapihan päärakennuksen yläkerran kahdesta pikku makuuhuoneesta löytyi viisi sänkyä, minkä lisäksi ylimääräisiä patjoja ja peittoja oli läjäpäin. Suurin osa retkiporukasta asettui yläkertaan, mutta kaksi retkeläistä pystytti teltan mökin pihaan yöpakkasista huolimatta.

Rantapihan päärakennus.

Teltta metsän reunassa.

Ennen pimeän tuloa mentiin vielä kiikaroimaan lintuja Savojärven rantaan. Kaukana jään rajalla näkyi parvi joutsenia. Myös muutama telkkä ja sinisorsa uiskenteli sulapaikalla. Kevään ensimmäinen punarinta aloitti laulunsa illan hämärryttyä. Musta- ja laulurastas yhtyivät konserttiin. Räkätti- ja punakylkirastaat säestivät.

Miltei täysi kuu heijastui rantavedestä.

Auringonlaskun värien hiipuessa taivaanrantaan käveltiin luontopolkua seuraillen takaisin Rantapihaan. Suolampareista yritettiin havaita sammakoita, mutta mitään ei näkynyt. Välillä kuunneltiin, josko pöllöjä kuuluisi, mutta niidenkään osalta havaintoja ei tehty. Pimenevällä suolla ja metsässä liikkuminen oli kuitenkin jännittävää. Raikas viileä suon tuoksu leijaili ympärillä.

Luontopolulla.

Tähtitaivaan tummumista odotellessa käytiin läpi retkiturvallisuusohjeita ja tulevien päivien ohjelmaa. Neljä soidintelevaa lehtokurppaa lenteli tuon tuosta mökin piha-aukion yli kimeästi äännellen. Pöllöt pysyivät edelleen vaiti, mutta rastaiden ja kurppien soitimessa riitti mielenkiintoista havainnoitavaa.

Kunhan tähdet alkoivat kunnolla näkyä, ryhdyttiin tutkailemaan taivasta. Stellarium-sovelluksen avulla pystyttiin paikantamaan nyt hyvin näkyvissä olevan komeetta Tuttle-Giacobini-Kresakin sijainti, mutta lopultakaan ei päästy varmuuteen, mikä havaituista valopisteistä oli juuri se komeetta.

Iltapiiri mökin pihassa.

Lauantai: auringonnousuretki, päivävaellus ja illanviettoa

Lauantaiaamuna halukkaat heräilivät jo kello viiden korvilla. Puoli kuudelta suunnattiin Savojärven rantaan. Tarkoituksena oli yrittää päästä havainnoimaan teerisoidinta - kuunnella, josko soidinääntelyä kantautuisi Lammenrahkan suunnalta, tai jos linnut hyvällä tuurilla soidintaisivat järven jäällä. Savojärvi oli kuitenkin jo niin pitkälti sulanut, ettei avaraa soidintannerta teerikukkojen turnajaisille ollut enää tarjolla. Niinpä suuntasimme rantaa pitkin eteenpäin aina Lammenrahkan nurkalle asti.

Pitkospuita auringonnousuun.

Aamun sarastuksen dokumentointia.

Savojärven pohjoisnurkalla, aivan Lammenrahkan rajoitusalueen reunalla pysähdyimme rantapenkalle istuskelemaan. Kuuntelimme korva tarkkana, mutta teerien pulputusta ei kuulunut. Jäimme siihen kuitenkin tarkkailemaan nousevaa aurinkoa ja kuuntelemaan muita lintuja. Muutama kurki huuteli jossain. Aamu koitti puolipilvisenä, miltei tyynenä ja raikkaan huurteisena. Nousevan auringon hehku värjäsi pikkuhiljaa taivaanrannan ja pian koko metsän.

Auringonnousua ihailemassa. 

Aikainen lintu madon nappaa. Tämä auringonnousu oli ehdottomasti viideltä heräämisen arvoinen.

Järven elämää tarkkailemassa. Illalla havaitut vesilinnut olivat edelleen paikalla.

Kunhan aurinko kohosi horisontin ylle ja leimuavat punaisen sävyt vähän rauhoittuivat varhaisaamun kultaiseen hehkuun, voitiin lähteä paluumatkalle Rantapihan suuntaan. Valo levittäytyi pikkuhiljaa suolle. Auringonpaiste alkoi sulattaa huurretta. Peippo ja sepelkyyhkykin heräilivät ja ryhtyivät laulamaan.

Aamun kultaa huurteisella suolla.

Luontopolun opasteisiin tutustumista.

Rantapihassa vielä nukuttiin, joten varhain heränneet jäivät ulos viettämään aikaa, keinumaan ja käymään läpi aamun havaintoja. Sää lämpeni hyvää vauhtia, kun aurinko nousi korkeammalle.

Keinutaan!

Rantapihan kesäkioski ei ole vielä auki, mutta kioskin pöydän hauskoja kuvia käytiin tarkastelemassa.

Aamupuuron jälkeen laittauduttiin valmiiksi lähtöön päivän patikkaosuudelle. Muutamasta eri reittivaihtoehdosta valittiin vajaan kymmenen kilometrin mittainen Pukkipalon kierros, joten eväitä ja juotavaa oli syytä pakata reppuun reilusti.

Muurahaiset marssivat jonossa mökin keittiössä.

Patikkamatkan alkuosuus kuljettiin talousmetsässä kansallispuistoalueen ulkopuolella. Rantapihasta lähdettiin suuntaamaan Rytösuon pohjoispuolitse kohti Pukkipalon parkkipaikkaa. Metsää oli hiljattain harvennettu, mutta maasto oli onneksi oikein kulkukelpoista, eivätkä maisematkaan sen hullumpia.

Rytösuon metsässä matkalla kohti Pukkipaloa.

Muurahaiskeon asukkaat olivat jo hereillä. 

Pukkipalon parkkipaikalla oli vastassa suuria tukkipinoja. Ympäröivää metsää oli harvennushakattu reippaalla kädellä. Maisema oli muuttunut jonkin verran sitten viime kesäisen vaelluskurssimme, jonka aikaan parkkipaikkaa ympäröi vielä sankka metsä.

Tauko tukkipinojen varjossa.

Kävelimme Pukkipalon kierroksen myötäpäivään. Alkumatka mentiin siis kansallispuiston reunaa seurailevaa pitkospuureittiä pitkin. Aivan suojelualueen laitaan ulottuvaa vanhaa Kellesuon avohakkuuta oli vastikään laajennettu niin, että myllättyä ja ojitettua entistä metsämaisemaa jouduttiin katselemaan oikeastaan koko matka, kunnes polku alkoi nousta Takaniitunvuorelle.

Laajan avohakkuun vetäminen suoraan kansallispuiston reunaan asti on tietysti jokseenkin harmillista ja heikentää Pukkipalon kierroksen houkuttelevuutta virkistyskohteena. Olisikin ilahduttavaa, jos merkitty reitti voitaisiin siirtää kulkemaan suojelualueen sisälle, jotta tämä ankeus ei näkyisi ihan suoraan polulle.

Vasemmalla talousmetsä, oikealla kansallispuisto. Kannattaa kävellä kylkimyyryä selkä hakkuuaukiolle päin.

Tuoretta avohakkuuta ja ojaa kansallispuiston kyljessä.

Onneksi metsätalousmaisemat jäivät taakse, kun päästiin Takaniitunvuoren kalliomännikköön. Reittiä patikoidessamme pysähdyimme lukemaan Pukkipalon aarnialueen luontopolun infotaulut ja keskustelemaan niissä käsitellyistä aiheista.

Lounastauko pidettiin Takaniitunvuoren tulentekopaikalla, jossa edellisellä seurueella olikin jo tulet valmiina. Grillailimme eväitä ja istuskelimme nuotion ääressä hyvän tovin. Haaveilimme Pukkipalon maakotkien näkemisestä, mutta suuret linnut eivät näyttäytyneet.

Insinööritaidonnäyte: näin grillataan suklaabanaani kahden tikun nokassa.

Lounaan jälkeen noustiin näköalapaikalle ihailemaan suomaisemaa, joka kylpi iltapäivän auringonpaisteessa, ja pohdiskeltiin paluumatkan kestoa. Sää oli oikein lämmin ja leppoisa, vaikka hiukan tuulinen.

Kartanlukua.

Keloutuva mänty.

Polku johti alas kallioilta kostean kuusimetsän hämyyn. Laskeuduimme sammaleista rinnettä. Metsässä oli todella vihreää, vaikka lehtipuut olivatkin vielä lehdettömiä. Hippiäisten ja metsätiaisten ääntelyjä kuultiin latvustosta. Pari retkeläistä pääsi näkemään myös kyyn, joka lämmitteli auringonpaisteessa polulla.

Kuusimetsän vihreyttä.

Kääpä.

Erikoinen puu pysäytti ihmettelemään.

Valon ja varjon leikkiä metsän pohjalla.

Ötökkä!

Kaatuneiden kuusten juurakot näyttivät etäältä katsottuna isojen peikkojen hahmoilta.

Pukkipalon parkkipaikalta matkaa jatkettiin taas kansallispuiston ulkopuolella takaisin Rantapihan suuntaan. Nyt kierrettiin Rytösuon eteläpuolista reittiä. Metsä oli tälläkin pätkällä hiukan harvennettua mutta kuitenkin ihan miellyttävää patikoitavaa. Leskenlehdet kukkivat ojanpenkalla.

Viimeinen tauko ennen Rantapihaan saapumista.

Rantapiha saavutettiin kello neljän jälkeen. Kaikki vetäytyivät tahoilleen lepäilemään pitkän patikan jälkeen, eikä vähään aikaan järjestetty kummempaa ohjelmaa. Muutaman tunnin päästä oli päivällisaika, jonka jälkeen siirryttiin saunomaan. Jotkut yrittivät päästä järveen uimaan, mutta jää ulottui rantaan asti, joten talviturkin heittoa jouduttiin toistaiseksi lykkäämään. Ilta jatkui vielä nuotion ääressä iltapalaa grillaillen ja "henkeviä" jutustellen.

Iltanuotio.

Sunnuntai: aamu teerisuolla ja paluu ihmisten ilmoille

Pitkä päiväpatikka ja myöhään jatkunut illanvietto saunassa ja nuotiolla verottivat aamuretkeläisten rivejä. Siinä missä lauantaina auringonnousua ihailemaan lähtivät miltei kaikki, oli sunnuntaina viiden aikaan jalkeilla vain kolme retkeläistä. Nyt lähdettiin Kurjenrahkan pääsuon suuntaan toiveena edelleen päästä kuulemaan teerien soidinpulinaa.

Näkymä Järvijoen sillalta Savojärvelle.

Heti ensimmäisellä avosuo-osuudella korviin kantautui jostain hyvin kaukaa teerien ääntelyä. Etäistä pulputusta oli kuitenkin vaikea erottaa muiden lintujen äänekkään laulun läpi, joten matkaa jatkettiin. Enää ei ollut oikeastaan mahdollisuutta päästä näkemään teeriä, sillä alkoi olla liian valoisaa hakeutua riittävän huomaamattomasti sopivalle paikalle tarkkailemaan soidinta, mutta ääntelyä haluttiin kuitenkin päästä kuulemaan lähempää.

Unenomainen aamuhämärän hetki.

Aamu valkeni patikoidessa, mutta pilvisen ja sumuisen sään vuoksi varsinaista auringonnousua ei nähty. Onneksi eilen oltiin ihailemassa kirkasta aamua järvellä ja tänään, kun aamu koitti vähemmän näyttävästi, kuljettiin enimmäkseen metsässä.

Sumuista ja harmaata.

Vähä-Välisaaren kohdalla teerien ääni kuului jo niin hyvin, että päätettiin jäädä sinne kuuntelemaan. Ahti Jalosen muistomerkin kohdalla oli sopiva paikka istua alas hetkeksi. Ääni tuntui tulevan jatkuvasti lähemmäs, ja olisi ollut houkutteleva ajatus lähteä männikköisen kumpareen yli katselemaan, josko soidintavia teeriä sittenkin olisi voinut vielä nähdä, mutta tunnetusti äänen perässä juoksemalla on liki mahdotonta löytää soidinpaikkaa, joten siihen hommaan ei ryhdytty.

Ääni tuntui tulevan aivan tämän männikön takaa.

Kun kello eteni ja kylmyys alkoi hiipiä jäseniin, päätettiin lähteä takaisin Rantapihan suuntaan. Teerien pulinaa kuului etäältä miltei koko matkan, ja ääni oli kuultavissa vielä aivan viimeiselläkin avosuon pätkällä. Teeret eivät jääneet aamun ainoaksi kanalintuhavainnoksi. Aivan Rantapihan lähellä Saksalan pellonlaidan pajukkoisesta ojasta pyrähti kovalla pärinällä lentoon pieni pullea kana, jolla oli punertava pyrstö - peltopyy!

Aamun valoa ja huurretta kanervikossa.

Muutama muukin retkeläinen oli jo valveilla, kun aamuyön seikkailijat saapuivat puoli kahdeksan aikaan takaisin Rantapihaan. Mahdollisuus kuulla teerisoidinta vielä suhteellisen lähellä majapaikkaa houkutteli vasta heränneetkin lähtemään pienelle aamulenkille, mutta teerien ääni kantautui nyt enää juuri ja juuri havaittavana etäisenä huminana, jota tuskin olisi edes noteerannut, jos ei olisi tiennyt kuunnella. Kurkien huutelua kuului sen sijaan lähempää, ja yksi päästiin näkemään aivan lähietäisyydeltä, kun se lensi matalalla retkeilijöiden ylitse.

Aurinko pilviverhon takana Savojärven yllä.

Rantapihassa ei ennätetty puuhata enää muuta kuin nauttia aamiainen, pakata kamppeet ja siivota tilat ennen lähtöä. Lisäksi käytiin läpi osallistujien fiilikset ja palautteet retkestä. Hommat saatiin hoidettua sen verran reippaasti, että paluumatkalle kohti Kurjenpesää ja bussipysäkkiä voitiin lähteä jo kello yhdentoista maissa.

Runsas retkiaamiainen.

Koska bussi ohitti pysäkin vasta puoli kolmen aikaan, patikoitiin Kurjenpesälle pidempää reittiä Savojärven pohjoispuolitse. Kurjenpesällä tutustuttiin kaikessa rauhassa luontotuvan näyttelyyn - sielläkin kuultiin teerien puputtelua, joskin vain äänitteeltä - ja grillailtiin vielä lounasta ennen kuin oli aika suunnata bussipysäkille ja matkalle kohti Turkua.

Auringonpaistetta metsässä.

Piiri haluaa kiittää kaikkia osallistujia mukavasta retkiviikonlopusta sekä tietysti Saksalan pienviljelijäyhdistystä Rantapihan päärakennuksen vuokrausmahdollisuudesta!