Vihaatko ampiaisia?

Meneekö ihana kesäpäivä piloille, kun grillin ääreen tai piknikille ilmestyy kutsumattomana vieraana ampiainen?

Ampiaiset eivät ole varsinaisesti kiinnostuneita ihmisistä, vaan ne houkuttelee paikalle ravinnon lähde. Jos pihalla grillataan tai esillä on muuta ruokaa tai ruoan rippeitä, paikalle voi pörrätä ampiaisia. Ne voivat vaikuttaa tungettelevilta, mutta yleensä ne eivät uhkaa ihmistä, vaan ovat vain ruuanhaussa.

Ampiainen pysyy helpommin syrjemmällä, jos sille asettaa tarjolle houkuttelevampaa ruokaa, jota saadakseen sen ei tarvitse tunkea lähelle ihmisiä. Esimerkiksi piknikillä voi sijoittaa vähän matkan päähän ampiaisille oman hillopurkin.

Enimmäkseen harmiton

Ampiaiset käyttävät pistintä metsästäessään hyönteisiä ravinnoksi toukilleen ja puolustautuessaan uhkia vastaan. Ampiaiset ovat ihmiselle enimmäkseen harmittomia. 

Jos ampiainen kokee olonsa uhatuksi, se saattaa kuitenkin pistää myös ihmistä. Uhattuna ampiaiset ja muut yhteiskuntapistäiset erittävät viestiaineita, jotka hälyttävät muut lajitoverit puolustautumaan. Ampiaisia ei siis kannata turhaan uhata eikä varsinkaan tappaa.

Etenkin ampiaispesä kannattaa kiertää kaukaa. Joskus pesä on pakko hävittää esimerkiksi asunnon oven tai muun tärkeän kulkureitin luota, missä se voi olla vaaraksi lapsille tai allergisille. Silloin toimeen kannattaa kutsua ammattilainen.

Ampiaiset erottaa mehiläisistä ja kimalaisista karvattoman ja kiiltävän näköisestä vartalostaan ja kapeasta ampiaisvyötäröstään. Useat ampiaiset ovat varsin kookkaita n. 1-2 cm mittaisia ötököitä. Jos vastaan tulee keltamustaraidallinen suht hiljainen ötökkä, kannattaa katsoa hieman tarkemmin. Jos sillä on litteä peräpää, suuret silmät ja se välillä lentää paikallaan ilmassa, se on todennäköisesti kukkakärpänen.

Ampiaisen, kuten muidenkin myrkkypistiäisten, pisto voi aiheuttaa allergisen reaktion, joka voi olla vaarallinen. Allergikon kannattaakin väistää ampiaiset mahdollisuuksien mukaan turvallisen välimatkan päästä. Syyskesällä ampiaiset saattavat käyttäytyä aggressiivisemmin myös ihmistä kohtaan, kun niiden yksikesäisen yhteiskunnan elämä alkaa hiipua ja joutilaat työläiset viettävät elämänsä ehtoopuolta kierrellen toimettomina. 

Jos syyskesällä levottomat ampiaiset alkavat käydä liikaa haitaksi etenkin lapsille tai allergikoille, niiden määrää voi vähentää vaikkapa tekemällä myrkyttömän ampiaisansan mehupullosta, jonne ampiaiset hukkuvat.

Keväällä ampiaista ei kuitenkaan kannata tappaa, sillä kevään ensimmäiset liikkeellä olevat kookkaat yksilöt ovat kuningattaria, jotka ovat vasta perustamassa pesää.

Arvokas ja hyödyllinen

Aiheuttamastaan harmista huolimatta ampiaiset eivät kuitenkaan ole lähtökohtaisesti turhia ja pahoja, kuten eivät muutkaan eläimet, jotka ihminen kokee vaarallisiksi tai ärsyttäviksi. Ne ovat osa luontoa ja sellaisinaan arvokkaita. 

Kun haluamme viettää aikaa ulkona nauttien kesäisestä luonnosta, emme voi valita siitä viihdykkeeksemme vain tiettyä osaa. Saamme aina koko paketin ja meidän on vain hyväksyttävä se, että siihen sisältyvät usein myös ampiaiset.

Vaikka ampiaiset ruokkivat toukkiaan saalistamalla hyönteisiä ja keräämällä muuta eläinperäistä ravintoa pesäänsä, ne myös ruokailevat kukissa ja toimivat muiden pörriäisten tapaan pölyttäjinä. Ilman pölyttäjiä ihmiselläkään ei olisi ruokaa, sillä ilman pölytystä monet viljelykasvit eivät tee satoa.

Ampiaiset suojaavat olemassaolollaan myös muita pölyttäjähyönteisiä, kuten kukkakärpäsiä, joiden ulkomuoto jäljittelee ampiaista: hyönteisiä syövät eläimet välttävät myrkkypiikillä varustettua ampiaista, mutta myös sitä muistuttavaa kukkakärpästä.

Ampiaiset toimivat myös viljelijän ja puutarhurin apulaisina saalistaessaan kirvoja, toukkia ja muita tuholaisian pidettyjä ötököitä, jotka syövät viljely- ja puutarhakasveja. Lisäksi ampiaiset ovat osa luonnon “siivouspartiota”, joka pilkkoo ja hajottaa pois mm. kuolleet eläimet.

Ampiaisia ei ole syytä vihata. Niitä on hyvä kunnioittaa. 

Tarkastelemme tänä kesänä eräänlaisen luontosuhteen ilmentymiä ja pohdimme inhottujen ja vihattujen eläinten herättämiä tunteita. Osallistu keskusteluun aihetunnisteilla #luontoinho #erityinenluontosuhde.

Kuva: S. Rae (creativecommons.org/licenses/by/2.0/legalcode)

Yksin luontoon: Talvipäivän lähiretki Korppolaismäelle

Teksti ja kuvat: Anna-Kaisa Kauppinen

Turun Korppolaismäkeä ympäröi tiivis asutus ja sen ympäristöön rakennetaan koko ajan lisää. Ei siis ihme, jos ei ole tullut hoksanneeksi näinkin lähellä Turun keskustaa olevaa retkikohdetta. Nyt talvella Korppolaismäen Maununtyttärenpuistosta voi ihailla turkulaista talvimaisemaa: Aurajokisuuta laivoineen ja nostureineen, Turun linnaa ja näkymää merelle asti. Ja miksipä ei tekisi havaintoja myös lumi- ja jäätilanteesta sekä talvilajeista ja ottaisi osaa Talviseurantaan.

Korppolaismäelle kannattaa suunnata talven lisäksi myös muina vuodenaikoina, sillä Maununtyttärenpuisto on näköalansa lisäksi hieno kohde rikkaan lajistonsa vuoksi: kasveihin perehtynyt voi löytää mäeltä mm. kallioketoakasvillisuutta ja arkeofyyttejä eli muinaistulokaskasveja. Hyönteisistä tai lepakoista kiinnostunutkin saattaa tehdä kiehtovia havaintoja.

Korppolaismäki sijaitsee Aurajokisuun ja Vähä-Heikkilän välissä, Majakkarannan vieressä. Jos kulkee bussilla, kannattaa matkustaa Fölin kolmosella Majakkarannan päätepysäkille. (Muistathan korona-ajan suosituksen käyttää bussissa maskia!) 

Parhaiten Korppolaismäen näköalapaikalle löytää kävelemällä Maununtyttärenkatua ylös loppuun asti ja kääntymällä vasemmalle, mäen huipulle vievälle polulle. Kyseessä on Maununtyttärenpuiston koillispääty, josta löytyy pari pöytää penkkeineen. Ehkä onkin jo sopiva hetki nauttia mukaan pakatut eväät? 

Puistoalueen toiseen päähän, lounaaseen, johtaa useita polkuja (ellei lumi ole peittänyt niitä alleen). Eksymistä ei tarvitse pelätä, sillä alue on talojen ja niiden pihojen sekä osittain myös verkkoaidan rajaama, ja lisäksi vain muutaman hehtaarin kokoinen. Pois löytää kyllä, vaikka polkuja seuratessa suuntavaisto hetkeksi häviäisikin. 

Korppolaismäen puistoalueen nimi, Maununtyttärenpuisto, juontaa juurensa 1500-luvulle. Kerrotaan, että Kaarina Maununtytär olisi asunut Korppolaismäellä sijainneessa mökissä: hän halusi olla Turun linnassa vankina olevan puolisonsa, Eerik XIV:n lähellä.

Katso ohjeet Talviseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.talviseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!

Uhanalaisajot-pyöräilytempaus järjestetään Turussa Suomen luonnon päivänä

Mediatiedote
Luonto-Liiton ilmastoryhmä
Julkaisuvapaa heti

Nuorten pyöräilytempauksella halutaan nostaa esille luonnon monimuotoisuuden uhkaavaa hupenemista

Luonto-Liiton ilmastoryhmä järjestää jo toista kertaa Uhanalaisajot-tempauksen, sillä luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on tuotava laajemmin esille julkisessa keskustelussa sekä päätöksenteossa ilmastonmuutoksen rinnalla, jotta nykyinen kehityssuunta saadaan kääntymään.

Pyöräilytempauksessa kukin osallistuja edustaa yhtä uhanalaista suomalaista eläinlajia teeman mukaisella asulla. Tänä vuonna tempaus järjestetään Suomen luonnon päivänä 29.8. ja sitä seuraavana sunnuntaina 30.8. useissa eri kaupungeissa samanaikaisesti. 

Uhanalaisajot järjestetään Turussa, Helsingissä ja Tampereella sekä mahdollisesti muillakin paikkakunnilla. Tempauksen osallistujat pyöräilevät kulkueena kaupungin läpi pukeutuneina uhanalaisia suomalaisia eläinlajeja edustaviin asuihin. Uhanalaisajoja koordinoi Luonto-Liiton nuorten ilmastoryhmä, ja mukaan tempaukseen voi ilmoittautua kuka tahansa luonnon monimuotoisuuden tilanteesta huolestunut. 

Turussa tempaus alkaa Tuomiokirkon edestä lauantaina 29.8. klo 14. Kaupunkiajojen jälkeen lähdetään pidemmälle pyöräretkelle Saariston pienelle rengastielle.

Tuoreen tutkimuksen (Syke ja Luke) mukaan Suomella on nyt tällä vuosikymmenellä ensimmäistä kertaa realistinen mahdollisuus muuttaa merkittävästi luonnon monimuotoisuuden kehityssuuntaa. Suomen valtion kansallisen biodiversiteettistrategian tavoite vuosille 2012-2020 oli lajikadon pysäyttäminen. Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu, ja lajiston köyhtyminen on jatkunut hälyttävää vauhtia. Tällä hetkellä jo joka yhdeksäs eliölaji Suomessa on uhanalainen.

Uhanalaisajoista keskustellaan sosiaalisessa mediassa aihetunnisteella #uhanalaisajot. Luonto-Liiton ilmastoryhmä tiedottaa tempauksesta omilla sosiaalisen median kanavillaan, esittelee tempaukseen osallistuvien pyöräilijöiden edustamia uhanalaisia lajeja ja jakaa kuvia myös median käyttöön.

Luonto-Liitto on valtakunnallinen lasten ja nuorten luonnonharrastus-, ympäristökasvatus- ja ympäristönsuojelujärjestö. Se on myös Suomen luonnonsuojeluliiton itsenäinen nuorisojärjestö. Luonto-Liiton ilmastoryhmä on nuorten aktiivien muodostama valtakunnallinen ryhmittymä, joka järjestää monenlaista ilmastoteemoihin liittyvää toimintaa.

Lisätiedot tempauksesta ja haastattelupyynnöt: 

Henna Kurki, tempauksen koordinaattori (Turku)
email: henna_kurki97@hotmail.com
puh: 0400 371 258 

Luonto-Liiton ilmastoryhmä sosiaalisessa mediassa:

Instagram @llilmastoryhma
Twitter @ilmastoryhma
Facebook @LLilmastoryhma  

Taustatietoa: 

Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus: Luonnon monimuotoisuuden väheneminen voidaan pysäyttää. https://www.luke.fi/uutinen/luonnon-monimuotoisuuden-vaheneminen-voidaan-pysayttaa 

Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. https://punainenkirja.laji.fi

 

Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Katariinanlaaksoon

Teksti ja kuvat: Silja Aalto

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

 

Toukokuu - viikko 21 - Turun eteläosa

Kesäinen sää saapui Turun seudulle loppuviikolla. Lämpöä on alkanut olla öisinkin yli kymmenen astetta, ja maiseman yleisilme alkaa olla enimmäkseen vihreä. Hetki takaperin retkeillessä tuli vielä laskettua ensimmäisiä muutolta saapuneita peippoja ja rastaita, mutta nyt voi jo etsiskellä silmä tarkkana niiden pesiä ja jopa poikasia.

Olen jo pitkään suunnitellut jalkautumista meren rantaan, koska huomasin kartalta, ettei kotoani ole kuin vajaat kolme kilometriä rannalle. Torstai-iltana pyörittelin olisiko mukavampaa kävellä Ispoisten uimarannalle vai Rauvolanlahdelle. Retkikohteeksi valikoitui kuitenkin juuri Rauvolanlahti, koska näin kevään puolella siellä voisi tarkkailla lintuja. Uimarannalle tulee varmasti mentyä myöhemmin kesällä joka tapauksessa.

Karttaa tutkiessani huomasin, että Turun eteläosasta voi kävellä Kaarinan rajalle oikeastaan kokonaan metsää pitkin. Tämä pieni patikka kulkee Luolavuoren metsän läpi ja Ispoisten metsän kautta aina Pyhän Katariinan luonnonsuojelualueelle asti. Rauvolanlahden perällä on lintutorni, ja matkaa voisi jatkaa vielä pidemmälle Vaarniemen kalliolle, mistä löytyy näkötorni ja laavu.

Taustakartta: CGI Suomi, RS-karttasarja. kartta.paikkatietoikkuna.fi

Metsäpatikka taittui melko nopealla tahdilla, koska maisemat olivat tuttuja ja tavoitteena oli päästä rantaan ennen auringonlaskua. Mäntymetsät vaihtuivat vehreään lehtoon heti Katariinaa lähestyttäessä, ja Ispoisten kartanon kohdalla kuulin satakielen laulavan ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Kiikarit oli pakattu mukaan, joten ensimmäiseksi kannatti suunnata sinne, missä polku kohtaa rannan. Valoa oli vielä riittävästi kiikarointiin: merellä näykyi yksittäinen silkkiuikku ja telkkä.

Tässä kohtaa huomasi hyvin, että ulkoilijoita oli liikkeellä tavattoman paljon, koska kapealla sillalla sai koko ajan vetäytyä kiinni kaiteeseen ohittavien seurueiden tieltä. Yllättäen sain kuitenkin pari valokuvaa, joissa polku ei ole täynnä värikkäistä tuulitakkeja. Muistelisin tämänkin puusillan olleen 2000-luvun alussa keikkuvista lankuista kyhätty reikäinen pitkos. Kävin silloin lapsena (tai esiteininä) Katariinan laaksossa Luonto-Liiton retkellä, enkä muista meidän törmänneen kapeilla poluilla yhteenkään muuhun ulkoilijaan. Nyt polut ovat hyväkuntoisia ja leveitä, ja kohteen virkistyskäyttö tuntuu jopa kymmenkertaistuneen.

Tammien lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta tuomet olivat jo vihreitä ja täydessä kukassa. Ilmassa olikin vahva makea tuoksu, ja lintujen laulua kuului kaikkialta. Satakielen lisäksi äänessä olivat ainakin mustarastas, laulurastas, punarinta, sirittäjä, tiltaltti ja useat kertut. Uuttukyyhky huhuili kaukaa kumeasti, ja sepelkyyhkyt tepastelivat puolikesyinä pitkin polkua. Puissa oli tapansa mukaan useita käpytikkoja, ja ojassa uiskenteli sinisorsa.

 

Olen toisinaan Katariinan laaksossa ihmetellyt, miksi luonnonsuojelualueella on niin paljon erilaisia kivirakenteita ja pengerryksiä. Vanhan puuston alla maaperä ei näytä olevan luonnonllisessa muodossaan. Onneksi viime vuosien opiskeluissa ja tutkimustyössä olen vihdoinkin löytänyt mielenkiintoisen vastauksen alueen historiasta: aivan polun tekemän lenkin eteläreunaan jäävällä aukiolla sijaitsee Ispoisten kylän entinen tontti.

Kohde on todennäköisesti jäänyt autioksi jo aikaisemmin, mutta 1780-luvun alusta on säilynyt kirjallinen katselmus, jossa todetaan tontin huono kunto ja ehdotetaan Ispoisten kartanon perustamista toiselle paikalle. Kartanon nykyinen päärakennus on vuodelta 1784 ja sijaitsee noin 500 metriä autiotontista suoraan pohjoiseen. Yritin nyt retkeillessäni vilkuilla vanhaa talon paikkaa, mutta kasvillisuus oli jo käynyt niin korkeaksi, ettei kivijalkoja olisi erottanut kuitenkaan. Piti myös huomioida, että polkujen ulkopuolella ei saisi liikkua pesimäaikaan.

Aurinko painui alas metsässä, mutta aukeilla niityillä riitti vielä valoa ja lämpöä. Eväät oli mukava syödä puistopenkillä - katsellen samalla ruokailevia valkohäntäkauriita. Ulkoilijoiden määrän kasvaessa kauriit eivät tunnu enää juuri välittävän ihmisen läsnäolosta. Tässä vaiheessa retkeä päätin jättää lintutorninlla käymisen toiseen kertaan välttääkseni ruuhkia. Rantaniityllä näkyi kuitenkin kiikareilla katsottuna erilaisia kahlaajalintuja. Kotimatkalla taivaalla näkyivät viralliset kesän merkit: ensimmäiset tervapääskyt.

Jos sijaitset Turun eteläosassa tai Kaarinan pohjoisosassa tai pääset seudulle käyttämättä tarpeettomasti joukkoliikennettä, ota nämä retkivinkit mukaasi ja suuntaa omalle Kevätseuranta-retkellesi Katariinanlaakson maisemiin. Muista pitää kahden metrin turvaväli muihin ulkoilijoihin ja välttää ruuhkia.

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!

Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Vihdin Kokkokalliolle

Teksti ja kuvat: E. Engblom

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

Huhtikuu - viikko 15 - Vihdin Hiidenranta

Retkiraporttiemme sarja ei ehtinyt pitkälle edetä ennen kuin tulikin ensimmäisen erikoisraportin vuoro. Maaliskuun puolivälissä päätin tehdä pidemmän reissun perheeni luokse Vihdin Hiidenrantaan nyt, kun kerta oli muutenkin suositeltavaa oleskella sisätiloissa, ja vanhempieni omakotitalo täysine jääkaappeineen kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin turkulaisessa kerrostaloasunnossa kököttäminen. Kuten kaikki nyt tiedämme, tilanne elikin yllättävään suuntaan, ja yhtäkkiä jouduin valitsemaan poliisisaarron ja kerrostaloasunnon väliltä. Valitsin poliisisaarron.

Ehkä merkittävin valintani perusteista oli se, miten loisteliaat luontoretkeilymahdollisuudet Hiidenranta ja Vihdin kunta noin yleisestikin tarjoaa: pelkästään vanhempieni talon takapihalta lähtee kohoamaan Nummelanharju joka ei ole oikeasti harju vaan reunamuodostuma mutta kuka näitä laskee, jonka jopa seitsemän kilometrin pituinen pururata, frisbeegolfkenttä ja moninaiset ulkokuntolaitteet tarjoavat harjun toisella puolen siintävälle Nummelan taajamalle varsin kattavat luonnossa liikkumisen ainekset. Ei COVID-19:n takia tarvitse sisällä lusia, kun kansalaisella on näin kätevä pääsy ulkoilmaan.

...sanoi koko Nummelan 14 000 asukkaan väkiluku. Olen koko elämäni pyörinyt Nummelanharjulla, milloin koulun liikunnanopettajan pakottamana, milloin muuten vain mennyt sinne eksymään, enkä koskaan muista että pururadoilla olisi ollut yhtä lailla populaa kuin nykyisin jopa arkipäivinä (sunnuntaisin saa loikkia kanervikkoon, jos haluaa pitää asiallisen turvavälin vastaantulijoihin). Jalkainreippailijoiden ja frisbeegolffaajien lisäksi myös maastopyöräilijöitä on ilmaantunut jostakin kivenkolosta, ja siinä missä tyypillisesti poluilla kulkee keski-ikäisiä koiranulkoiluttajia, nyt on perheen pienimmätkin saatu mukaan ulkoiluretkille. Totta kai tällainen yhtäkkiä yleistynyt luontoyhteyden havittelu on ilahduttava sivuilmiö yhteiskunnan muuten vavistessa. Kuitenkin oli ihmisen todettava, että nätisti karttaan erikseen merkityt ulkoilualueet ja luontopolut ovat tällä erää täysin kansoitettuja. Jos haluaa oikeasti luontoon, on mentävä oikeaan metsään.

Ja metsäähän Vihdissä nimenomaan on. Lähimailta löytyy myös varsin komeita luontokohteita, joita ei yleisiin karttoihin ole merkitty, mutta joiden saavuttaminen on silti helppoa. Yksi näistä on noin kolmen kilometrin päässä Nummelan keskustasta, Hiidenveden etelärannalla kohoava Kokkokallio, jonka päätin valloittaa Kevätseurannan merkeissä sekä raportoida siitä piirimme jäsenistölle Uudenmaan-kirjeenvaihtajana.

Maastokarttakuvaus Hiidenveden lahdesta, jolla liikun. Lähtösuuntani on kartan keskiön alalaidasta lähtevä kapeampi punainen katu. Kuva osoitteesta kartta.paikkatietoikkuna.fi

Kokkokalliolle johtaa useampiakin pururatoja Veikkoinkorven ja Hiidenrannan suunnasta. Itse päätin yrittää löytää reitin, jota olin lukion suunnistuksentunnilla kulkenut. Kävelin Hiidenrannan poikki päästäkseni reitin alkuun. Alkumatkaa en tähän dokumentoi, sillä itäisen Hiidenrannan Kevätseuranta tarkoittaa lähinnä koloistaan kömpivien kaljalta haisevien setien havainnointia. Löysin kuitenkin matkalla valtavan käävän kannosta, jonka lähellä leikin lapsena Rakettiryhmää, ja koin sen huomionarvoiseksi.

Se muistuttaa hieman tähtialus Enterprisea.

Pitkälle Kopuntien päähän asti taivallettua päätyy vanhojen puutalojen ja vanhan havumetsän johdattamana tientynkään, jonka kohdalla asfaltoitu autotie kuroutuu kahdeksi leveäksi metsäpoluksi. Oikeanpuoleinen, leveämpi ja selkeästi tallatumpi, johtaa ylämäkeen metsän läpi Haapakyläntien alkulähteille ja Hanko-Hyvinkäänä tunnetun maantie 25:n välittömään läheisyyteen, minne missään nimessä en halunnut. Sen sijaan valitsin vasemmalle kääntyvän polun ja lähdin etenemään sitä syvemmälle metsään. Varoituksen sanana todettakoon, että tätä tietä tulee jatkaa eteenpäin kunnes se alkaa itsekseen viistää vasemmalle: jos kääntyy tienristeyksestä vasemmalle kuten itse tein, päätyy Päivölän yksityisalueelle harhailemaan ja häiritsemään tilallisia. Saatoin tehdä näin itse.

Sijaintini kun lakkasin häiritsemästä yksityisalueen rauhaa.

Leveä, karttaan merkitty reitti loppuu maaston muuttuessa jyrkähköksi metsärinteeksi ja tähän mennessä maisemaa hallinnut ahkerasti käyty ja tallattu harjumäntymaisema muuttuu yhtäkkiä kevyesti kuljetuksi havukankaaksi. On hankalaa selittää, miten äkilliseltä maaston vaihtuminen tuntuu: olin hieman häkeltynyt siitä, että tällaista metsää yhä oli Hiidenrannassa. Nummelan alueella asuvana on todella helppo turtua harjumiljööseen, jossa polut ovat leveitä, tasaisia ja vielä tasaiseksi tampatumpia, ja maisema rakentuu muutamista korkeista männyistä ja niiden varjossa kasvavista kanervikoista, ehkä silloin tällöin näkee koivun. Tuntuu kuin olisi vahingossa hypännyt ajassa ja paikassa, kun löytääkin itsensä metsästä, joka ei ole olemassa ihmisiä varten.

Lähdin kulkemaan rinteen viemänä rantaviivaa myötäillen. Liikenteen melu ei kuulunut Hanko-Hyvinkäältä yhtään niin paljon kuin voisi olettaa. Jokin tanakampi tikka hakkasi jossakin metsän vanhoista männyistä tai koivuista. Illan aurinko aloitteli viimeistä valoesitystään, kun laskeuduin hiekkarinnettä pitkin.

Rinteeseen haljennut siirtolohkare käy laavusta.

En nähnyt koloon rungon sisällä, mutta sieltä kuului kuopsutusta.

Metsän keskellä on sienien maa.

Kuivaan kangasmaahan kävelty ja sittemmin eroosion mukana rinteeseen suistunut polku johdattaa tämän valoisan kangasmetsikön laitaan, mistä reitti jatkuu äkisti tihenevään, synkeään
metsään, jossa korkeat kuuset alkavat viedä valtaa ainaiselta männiköltä. Kiinnostuin oitis: en tiennyt, että sellaista metsää täällämain edes on. Myöhemmin karttaa katsottuani sain tietää, että tämä metsänpeitosta muistuttava alue onkin luonnonsuojelualue. Se selitti, miksi metsikkö oli suorastaan maaginen kaiken tämän ulkoilu- ja talousmetsän keskellä.

Tie metsänpeittoon.

Suuntasin tieni kuusikkoon, ja yhtä äkisti kuin perusharju muuttui havukankaaksi, vaihtui avara ja valoisa kangasrinne tiheäksi ja pimeäksi kuusikorveksi, jonka tanner oli märkää astua ja luonteikkaiden puunjuurien sekä maahan langenneiden ja siinä maatuvien runkojen hallitsemaa. Polkuja ei enää maasta juuri erottanut.

Karttaan merkitty valtava, kolmia haljennut siirtolohkare.

Tässä siis.

Luonnonsuojelualueeksi merkattu kaistale kartassa tuntui itse maastossa paljon suuremmalta. Kenties se johtui maaston hankaluudesta, kapeiden kuusien tiheydestä ja maan märkyydestä. Vaikkei kartalta katsottuna alue ole mikään ihmeellinen, suosittelen lämpimästi tässä metsänpahasessa vierailua. Kokemus oli äärimmäisen tunnelmallinen, jopa niinkin, että liikutuin tästä matkanpätkästä enemmän kuin itse retken määränpäästä.

Ilta-aurinko ylsi korven pohjalle.

Suuren miehen sanoin, elämä... löytää keinot.

Korvikon läpi rämmittyäni löysin itseni auton mentävän soratien laidasta. Olin päätynyt kunnan vedenottamolle, jonka laitos on louhittu soratien päässä nousevan Kokkokallion sisään. Eksyttyäni vahingossa vedenottamon aidatulle pihalle pääsin viimein määränpääni läheisyyteen. Aurinko paistoi vielä lämpimiä säteitään lounaasta juuri Hiidenveden etelärannalle, kun aloin kivuta pitkin kallion rinnettä.

Pahaenteinen kunnallislaitos

Tähän mennessä tällä Kevätseuranta-retkellä ei oltu päästy seuraamaan kevään merkkejä juuri lainkaan, mutta aukean soratien laita muutti asian. Metsän siimeksestä päästyäni havaitsin yksinäisen kukkivan näsiän, muutaman leskenlehden sekä Kokkokallion alarinteestä komeita sinivuokkopuskia. Nokkosperhosia liihotteli parivaljakkoina ohitse.

Näsiä on aivan kukkimisaikataulussaan.

Kokkokallio on 80 metriä merenpinnan yläpuolella. Se nousee etelästä lähestyttynä jyrkästi, joten hyväpohjaiset kengät ovat varsin kannattavat. Hiidenveden suuntaan osoittaa melko puhdas kallioseinämä, josta sammal ja muutama kitukasvuinen puu kuitenkin pitää kiinni.

Puolimatkassa kallion huipulle. Taustalla näkyy Papinsaari.

Huhtikuun keväiset auringonsäteet ja avoimet kalliot ovat edukkaita paikkoja kyiden paistatella. Matelijoiden ystävänä toivoin kovasti tapaavani suomuystävän, ja yllä olevan kuvan otettuani sellaiseen törmäsinkin. Kyseinen kyy kieltäytyi kuvasta painellen kiven alle piiloon. On helppo ymmärtää, miksi muinaissuomalaiset katsoivat kyyn olevan väkevä maahinen, haltijaolento, jolla oli kyky ja oikeus kulkea maan ja maanalisen välillä; nimittäin tutkittuani lohkaretta, jonka suojiin käärme katosi, en nähnyt minkäänlaista koloa tai kuoppaa, jonne huveta.

Kokkokallion huipulta avartuu komea näkymä Hiidenvedelle ja sen lähirannoille. Jääkauden työn tulos on selkeästi näkyvillä paitsi alastomassa kalliossa, myös maisemassa alati toistuvissa siirtolohkareissa ja halkaistuissa ja pirstaloituneissa kivissä, joista käkkyräiset männyt yrittävät epätoivoisesti saada kasvupintaa.

Kokkokallion päällä on paljon avaraa kalliotilaa, joten se on suosittu retkipaikka. On kuitenkin jokaisen kansalaisen velvollisuus tiedostaa, milloin ja missä on otollinen hetki pystyttää tulta ja miten sen kanssa käyttäydytään; huipun takaa alkavassa metsässä näkyi muutaman aarin laajuinen vanhan metsäpalon hiiltämä alue. Saattoihan se olla luonnon aiheuttamakin, mutta epäilykseni nousivat silti.

Kokkokallion keskirinteestä avautuva maisema Kopunlahdelle.

Perillä!

Karun kasvualustan valinneita.

Kallion huipun takana valtaa pitää mäntykangasmetsä, jonka etulaidassa kasvaa joukko vanhoja katajia. Tämä metsäalue on paikallisten joukossa suhteellisen suosittu ulkoilupaikka, mutta karttoihin sitä ei käsittääkseni ole juuri merkitty. Näin ollen metsässä on mukava liikkua selkeästi erottuvilla poluilla, mutta niitä ei ole kävelty niin että ne olisivat täysin levinneet. Ympäristö on hauskaa pirstaloitunutta kalliota, joka muodostaa pieniä luolia, jotka vaikuttavat olevan omiaan pesintäpaikoiksi. Tässä metsikössä havaitsin myös linnun, jonka puheenjohtaja-kapteeni Aallon armeliaalla avustuksella tulkitsin ehkä pikkutikaksi. Sain näppäistyä siitä kuvan joka muistuttaa lähinnä kryptideistä otettua "todistusaineistoa".

Jääkauden kurittamaa kalliota sekä varjoni jos olisin sarjamurhaaja.

Vanhaa metsäpaloaluetta

Mysteeritikka! Vai Koimies? Flatwoodin hirviö?

Kokkokallion maisema metsän siimeksestä.

Kuusenkäpyjen suolistajaiset

Mäntykangasmetsä muuttuu kosteikoksi, ja kosteikko muuttuu äkisti avohakkuualueeksi, jonka keskeltä kulkee soratie kohti Veikkoinkorven teollisuusaluetta. Sen ohi kulkee selkeitä polkuja ja muutama pururata, jotka viimein saavuttavat Hanko-Hyvinkään varteen vedetyn ohitustiepätkän kävelytien. Kyseinen kävelytie on mahdottoman yksitoikkoinen, joten lähinnä seurasin sitä pysytellen yhä metsänpuoleisilla poluilla, kunnes ohitustie muuttuu Haapakyläntieksi ja näin ollen olin virallisesti palannut Hiidenrantaan.

Polun varressa ollut suppa, myös yksi mukava jääkauden merkki.

Pystyyn kuollut koivu on ollut tikkojen riepoteltavana.

Reitti, jonka kuljin tässä retkiraportista retkimuistelmaksi muuttuneessa tekstissä, kesti loppujen lopuksi noin kaksi tuntia. Yleiseen eksymiseen ja sompailuun kului kuitenkin todennäköisesti ainakin puoli tuntia. Myös Kokkokalliolle pääsy on kaikkein helpointa, jos aloittaa sieltä, minne itse lopetin, eli Veikkoinkorvesta. Jos pelkkä Kokkokallion ihailu on mielessä, tämä lienee kannattavinta. Kuitenkin ehdottomasti suosittelen tutustumista korpimetsään, johon matkan varrella päädyin seikkailemaan. Jos tämän pandemian hälvettyä päätätte maakuntamatkailla Vihdissä tekemässä pienimuotoisen päiväretken, niin Kokkokallio ja sen lähimaasto ovat varteenotettava vaihtoehto.

Lopullinen Kevätseuranta-lajilistani ei ollut tältä retkeltä mitenkään erityisen huikea, mutta uskon, että jos osaisin tunnistaa lintuja kuulon perusteella esimerkiksi ollenkaan, olisi lajinhavaintolistani ehkä muutamaa lajia pitempi. Mutta ei tämä kilpailu olekaan. 

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!