Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Vihdin Kokkokalliolle

Teksti ja kuvat: E. Engblom

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

Huhtikuu - viikko 15 - Vihdin Hiidenranta

Retkiraporttiemme sarja ei ehtinyt pitkälle edetä ennen kuin tulikin ensimmäisen erikoisraportin vuoro. Maaliskuun puolivälissä päätin tehdä pidemmän reissun perheeni luokse Vihdin Hiidenrantaan nyt, kun kerta oli muutenkin suositeltavaa oleskella sisätiloissa, ja vanhempieni omakotitalo täysine jääkaappeineen kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin turkulaisessa kerrostaloasunnossa kököttäminen. Kuten kaikki nyt tiedämme, tilanne elikin yllättävään suuntaan, ja yhtäkkiä jouduin valitsemaan poliisisaarron ja kerrostaloasunnon väliltä. Valitsin poliisisaarron.

Ehkä merkittävin valintani perusteista oli se, miten loisteliaat luontoretkeilymahdollisuudet Hiidenranta ja Vihdin kunta noin yleisestikin tarjoaa: pelkästään vanhempieni talon takapihalta lähtee kohoamaan Nummelanharju joka ei ole oikeasti harju vaan reunamuodostuma mutta kuka näitä laskee, jonka jopa seitsemän kilometrin pituinen pururata, frisbeegolfkenttä ja moninaiset ulkokuntolaitteet tarjoavat harjun toisella puolen siintävälle Nummelan taajamalle varsin kattavat luonnossa liikkumisen ainekset. Ei COVID-19:n takia tarvitse sisällä lusia, kun kansalaisella on näin kätevä pääsy ulkoilmaan.

...sanoi koko Nummelan 14 000 asukkaan väkiluku. Olen koko elämäni pyörinyt Nummelanharjulla, milloin koulun liikunnanopettajan pakottamana, milloin muuten vain mennyt sinne eksymään, enkä koskaan muista että pururadoilla olisi ollut yhtä lailla populaa kuin nykyisin jopa arkipäivinä (sunnuntaisin saa loikkia kanervikkoon, jos haluaa pitää asiallisen turvavälin vastaantulijoihin). Jalkainreippailijoiden ja frisbeegolffaajien lisäksi myös maastopyöräilijöitä on ilmaantunut jostakin kivenkolosta, ja siinä missä tyypillisesti poluilla kulkee keski-ikäisiä koiranulkoiluttajia, nyt on perheen pienimmätkin saatu mukaan ulkoiluretkille. Totta kai tällainen yhtäkkiä yleistynyt luontoyhteyden havittelu on ilahduttava sivuilmiö yhteiskunnan muuten vavistessa. Kuitenkin oli ihmisen todettava, että nätisti karttaan erikseen merkityt ulkoilualueet ja luontopolut ovat tällä erää täysin kansoitettuja. Jos haluaa oikeasti luontoon, on mentävä oikeaan metsään.

Ja metsäähän Vihdissä nimenomaan on. Lähimailta löytyy myös varsin komeita luontokohteita, joita ei yleisiin karttoihin ole merkitty, mutta joiden saavuttaminen on silti helppoa. Yksi näistä on noin kolmen kilometrin päässä Nummelan keskustasta, Hiidenveden etelärannalla kohoava Kokkokallio, jonka päätin valloittaa Kevätseurannan merkeissä sekä raportoida siitä piirimme jäsenistölle Uudenmaan-kirjeenvaihtajana.

Maastokarttakuvaus Hiidenveden lahdesta, jolla liikun. Lähtösuuntani on kartan keskiön alalaidasta lähtevä kapeampi punainen katu. Kuva osoitteesta kartta.paikkatietoikkuna.fi

Kokkokalliolle johtaa useampiakin pururatoja Veikkoinkorven ja Hiidenrannan suunnasta. Itse päätin yrittää löytää reitin, jota olin lukion suunnistuksentunnilla kulkenut. Kävelin Hiidenrannan poikki päästäkseni reitin alkuun. Alkumatkaa en tähän dokumentoi, sillä itäisen Hiidenrannan Kevätseuranta tarkoittaa lähinnä koloistaan kömpivien kaljalta haisevien setien havainnointia. Löysin kuitenkin matkalla valtavan käävän kannosta, jonka lähellä leikin lapsena Rakettiryhmää, ja koin sen huomionarvoiseksi.

Se muistuttaa hieman tähtialus Enterprisea.

Pitkälle Kopuntien päähän asti taivallettua päätyy vanhojen puutalojen ja vanhan havumetsän johdattamana tientynkään, jonka kohdalla asfaltoitu autotie kuroutuu kahdeksi leveäksi metsäpoluksi. Oikeanpuoleinen, leveämpi ja selkeästi tallatumpi, johtaa ylämäkeen metsän läpi Haapakyläntien alkulähteille ja Hanko-Hyvinkäänä tunnetun maantie 25:n välittömään läheisyyteen, minne missään nimessä en halunnut. Sen sijaan valitsin vasemmalle kääntyvän polun ja lähdin etenemään sitä syvemmälle metsään. Varoituksen sanana todettakoon, että tätä tietä tulee jatkaa eteenpäin kunnes se alkaa itsekseen viistää vasemmalle: jos kääntyy tienristeyksestä vasemmalle kuten itse tein, päätyy Päivölän yksityisalueelle harhailemaan ja häiritsemään tilallisia. Saatoin tehdä näin itse.

Sijaintini kun lakkasin häiritsemästä yksityisalueen rauhaa.

Leveä, karttaan merkitty reitti loppuu maaston muuttuessa jyrkähköksi metsärinteeksi ja tähän mennessä maisemaa hallinnut ahkerasti käyty ja tallattu harjumäntymaisema muuttuu yhtäkkiä kevyesti kuljetuksi havukankaaksi. On hankalaa selittää, miten äkilliseltä maaston vaihtuminen tuntuu: olin hieman häkeltynyt siitä, että tällaista metsää yhä oli Hiidenrannassa. Nummelan alueella asuvana on todella helppo turtua harjumiljööseen, jossa polut ovat leveitä, tasaisia ja vielä tasaiseksi tampatumpia, ja maisema rakentuu muutamista korkeista männyistä ja niiden varjossa kasvavista kanervikoista, ehkä silloin tällöin näkee koivun. Tuntuu kuin olisi vahingossa hypännyt ajassa ja paikassa, kun löytääkin itsensä metsästä, joka ei ole olemassa ihmisiä varten.

Lähdin kulkemaan rinteen viemänä rantaviivaa myötäillen. Liikenteen melu ei kuulunut Hanko-Hyvinkäältä yhtään niin paljon kuin voisi olettaa. Jokin tanakampi tikka hakkasi jossakin metsän vanhoista männyistä tai koivuista. Illan aurinko aloitteli viimeistä valoesitystään, kun laskeuduin hiekkarinnettä pitkin.

Rinteeseen haljennut siirtolohkare käy laavusta.

En nähnyt koloon rungon sisällä, mutta sieltä kuului kuopsutusta.

Metsän keskellä on sienien maa.

Kuivaan kangasmaahan kävelty ja sittemmin eroosion mukana rinteeseen suistunut polku johdattaa tämän valoisan kangasmetsikön laitaan, mistä reitti jatkuu äkisti tihenevään, synkeään
metsään, jossa korkeat kuuset alkavat viedä valtaa ainaiselta männiköltä. Kiinnostuin oitis: en tiennyt, että sellaista metsää täällämain edes on. Myöhemmin karttaa katsottuani sain tietää, että tämä metsänpeitosta muistuttava alue onkin luonnonsuojelualue. Se selitti, miksi metsikkö oli suorastaan maaginen kaiken tämän ulkoilu- ja talousmetsän keskellä.

Tie metsänpeittoon.

Suuntasin tieni kuusikkoon, ja yhtä äkisti kuin perusharju muuttui havukankaaksi, vaihtui avara ja valoisa kangasrinne tiheäksi ja pimeäksi kuusikorveksi, jonka tanner oli märkää astua ja luonteikkaiden puunjuurien sekä maahan langenneiden ja siinä maatuvien runkojen hallitsemaa. Polkuja ei enää maasta juuri erottanut.

Karttaan merkitty valtava, kolmia haljennut siirtolohkare.

Tässä siis.

Luonnonsuojelualueeksi merkattu kaistale kartassa tuntui itse maastossa paljon suuremmalta. Kenties se johtui maaston hankaluudesta, kapeiden kuusien tiheydestä ja maan märkyydestä. Vaikkei kartalta katsottuna alue ole mikään ihmeellinen, suosittelen lämpimästi tässä metsänpahasessa vierailua. Kokemus oli äärimmäisen tunnelmallinen, jopa niinkin, että liikutuin tästä matkanpätkästä enemmän kuin itse retken määränpäästä.

Ilta-aurinko ylsi korven pohjalle.

Suuren miehen sanoin, elämä... löytää keinot.

Korvikon läpi rämmittyäni löysin itseni auton mentävän soratien laidasta. Olin päätynyt kunnan vedenottamolle, jonka laitos on louhittu soratien päässä nousevan Kokkokallion sisään. Eksyttyäni vahingossa vedenottamon aidatulle pihalle pääsin viimein määränpääni läheisyyteen. Aurinko paistoi vielä lämpimiä säteitään lounaasta juuri Hiidenveden etelärannalle, kun aloin kivuta pitkin kallion rinnettä.

Pahaenteinen kunnallislaitos

Tähän mennessä tällä Kevätseuranta-retkellä ei oltu päästy seuraamaan kevään merkkejä juuri lainkaan, mutta aukean soratien laita muutti asian. Metsän siimeksestä päästyäni havaitsin yksinäisen kukkivan näsiän, muutaman leskenlehden sekä Kokkokallion alarinteestä komeita sinivuokkopuskia. Nokkosperhosia liihotteli parivaljakkoina ohitse.

Näsiä on aivan kukkimisaikataulussaan.

Kokkokallio on 80 metriä merenpinnan yläpuolella. Se nousee etelästä lähestyttynä jyrkästi, joten hyväpohjaiset kengät ovat varsin kannattavat. Hiidenveden suuntaan osoittaa melko puhdas kallioseinämä, josta sammal ja muutama kitukasvuinen puu kuitenkin pitää kiinni.

Puolimatkassa kallion huipulle. Taustalla näkyy Papinsaari.

Huhtikuun keväiset auringonsäteet ja avoimet kalliot ovat edukkaita paikkoja kyiden paistatella. Matelijoiden ystävänä toivoin kovasti tapaavani suomuystävän, ja yllä olevan kuvan otettuani sellaiseen törmäsinkin. Kyseinen kyy kieltäytyi kuvasta painellen kiven alle piiloon. On helppo ymmärtää, miksi muinaissuomalaiset katsoivat kyyn olevan väkevä maahinen, haltijaolento, jolla oli kyky ja oikeus kulkea maan ja maanalisen välillä; nimittäin tutkittuani lohkaretta, jonka suojiin käärme katosi, en nähnyt minkäänlaista koloa tai kuoppaa, jonne huveta.

Kokkokallion huipulta avartuu komea näkymä Hiidenvedelle ja sen lähirannoille. Jääkauden työn tulos on selkeästi näkyvillä paitsi alastomassa kalliossa, myös maisemassa alati toistuvissa siirtolohkareissa ja halkaistuissa ja pirstaloituneissa kivissä, joista käkkyräiset männyt yrittävät epätoivoisesti saada kasvupintaa.

Kokkokallion päällä on paljon avaraa kalliotilaa, joten se on suosittu retkipaikka. On kuitenkin jokaisen kansalaisen velvollisuus tiedostaa, milloin ja missä on otollinen hetki pystyttää tulta ja miten sen kanssa käyttäydytään; huipun takaa alkavassa metsässä näkyi muutaman aarin laajuinen vanhan metsäpalon hiiltämä alue. Saattoihan se olla luonnon aiheuttamakin, mutta epäilykseni nousivat silti.

Kokkokallion keskirinteestä avautuva maisema Kopunlahdelle.

Perillä!

Karun kasvualustan valinneita.

Kallion huipun takana valtaa pitää mäntykangasmetsä, jonka etulaidassa kasvaa joukko vanhoja katajia. Tämä metsäalue on paikallisten joukossa suhteellisen suosittu ulkoilupaikka, mutta karttoihin sitä ei käsittääkseni ole juuri merkitty. Näin ollen metsässä on mukava liikkua selkeästi erottuvilla poluilla, mutta niitä ei ole kävelty niin että ne olisivat täysin levinneet. Ympäristö on hauskaa pirstaloitunutta kalliota, joka muodostaa pieniä luolia, jotka vaikuttavat olevan omiaan pesintäpaikoiksi. Tässä metsikössä havaitsin myös linnun, jonka puheenjohtaja-kapteeni Aallon armeliaalla avustuksella tulkitsin ehkä pikkutikaksi. Sain näppäistyä siitä kuvan joka muistuttaa lähinnä kryptideistä otettua "todistusaineistoa".

Jääkauden kurittamaa kalliota sekä varjoni jos olisin sarjamurhaaja.

Vanhaa metsäpaloaluetta

Mysteeritikka! Vai Koimies? Flatwoodin hirviö?

Kokkokallion maisema metsän siimeksestä.

Kuusenkäpyjen suolistajaiset

Mäntykangasmetsä muuttuu kosteikoksi, ja kosteikko muuttuu äkisti avohakkuualueeksi, jonka keskeltä kulkee soratie kohti Veikkoinkorven teollisuusaluetta. Sen ohi kulkee selkeitä polkuja ja muutama pururata, jotka viimein saavuttavat Hanko-Hyvinkään varteen vedetyn ohitustiepätkän kävelytien. Kyseinen kävelytie on mahdottoman yksitoikkoinen, joten lähinnä seurasin sitä pysytellen yhä metsänpuoleisilla poluilla, kunnes ohitustie muuttuu Haapakyläntieksi ja näin ollen olin virallisesti palannut Hiidenrantaan.

Polun varressa ollut suppa, myös yksi mukava jääkauden merkki.

Pystyyn kuollut koivu on ollut tikkojen riepoteltavana.

Reitti, jonka kuljin tässä retkiraportista retkimuistelmaksi muuttuneessa tekstissä, kesti loppujen lopuksi noin kaksi tuntia. Yleiseen eksymiseen ja sompailuun kului kuitenkin todennäköisesti ainakin puoli tuntia. Myös Kokkokalliolle pääsy on kaikkein helpointa, jos aloittaa sieltä, minne itse lopetin, eli Veikkoinkorvesta. Jos pelkkä Kokkokallion ihailu on mielessä, tämä lienee kannattavinta. Kuitenkin ehdottomasti suosittelen tutustumista korpimetsään, johon matkan varrella päädyin seikkailemaan. Jos tämän pandemian hälvettyä päätätte maakuntamatkailla Vihdissä tekemässä pienimuotoisen päiväretken, niin Kokkokallio ja sen lähimaasto ovat varteenotettava vaihtoehto.

Lopullinen Kevätseuranta-lajilistani ei ollut tältä retkeltä mitenkään erityisen huikea, mutta uskon, että jos osaisin tunnistaa lintuja kuulon perusteella esimerkiksi ollenkaan, olisi lajinhavaintolistani ehkä muutamaa lajia pitempi. Mutta ei tämä kilpailu olekaan. 

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!

Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Turun Luolavuorella

Teksti ja kuvat: Silja Aalto

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

Huhtikuu - viikko 14 - Turun eteläosa

Lämpimät kevätpäivät herättelevät jo ensimmäisiä kasveja ja hyönteisiä, ja muutolta saapuneet linnut alkavat asettua metsiin ja taajamiin. Sää on kuitenkin tuulinen ja yöt vielä kylmiä. Alkavan kevään retkikohteeksi sopii erityisen hyvin näyttävä maisemakohde, jossa myös eloton luonto tarjoaa ihmeteltävää, vaikkei keväthavaintoja vielä juuri kertyisi. Nyt onkin sopiva hetki tutustua Luolavuoreen ja Ispoisten metsään, jotka ovat helposti tavoitettavissa jalan tai pyörällä lukuisista eteläisen Turun asuinalueista, mm. Puistomäki, Uittamo, Ispoinen, Ilpoinen, Koivula, Peltola, Petrelius, Vasaramäki ja Kupittaa.

Ulkoilualue koostuu kahdesta hyvinkin erilaisesta kohteesta. Ispoisten asuinalueen reunaa kiertää luonnonsuojelualue, joka maastokartassa tunnetaan myös nimellä Ropovaha. Samaan metsään liittyy myös suojeltu Luolavuoren alue, joka tunnetaan komeiden siirtolohkareiden ja luolien hallitsemasta maastostaan. Näiden luonnontilaisten metsäalueiden kylkeen nousee puuton ja hiekkainen Luolavuoren kukkula, johon liittyy mielenkiintoista kaupunkihistoriaa.

Alun perin paikalla oli syvänne, jota alettiin käyttää Peltolan kaatopaikkana. Kaatopaikka lopetti toimintansa 1970, minkä jälkeen sitä käytettiin maankaatopaikkana. Kun 1980-luvulla entinen alanne oli täyttynyt mutta tarve maankaatopaikalle oli edelleen voimakas, päätettiin hiekan tuontia jatkaa ja rakentaa tarkoituksella keinotekoinen kukkula ulkoilumaastoksi. Nykyään näköalapaikka kohoaa noin 65 metrin korkeudelle merenpinnasta ja sen rinteillä on mm. frisbeegolf-rata. Kaatopaikan valumavedet aiheuttavat edelleen ongelmia huolimatta vuosikymmenten kulumisesta ja päälle kasatuista lukuisista hiekkametreistä. Ulkoilukohteena kukkula on täysin turvallinen, mutta sen alarinteiltä ja ojista ei kehoteta poimimaan sieniä.

Taustakartta: CGI Suomi, RS-karttasarja. kartta.paikkatietoikkuna.fi

Näissä kulttuurin ja luonnonmaiseman täplittämissä metsissä voi kävellä lukuisia reittejä. Itse en käynyt tällä kertaa vesitornin läheltä löytyvässä pääluolassa, vaan kävelin suunnilleen karttaan merkityn reitin. Parkkipaikka mahdollisille kulkuneuvoille löytyy Luolavuorentien varrelta, mutta jalkaisin lenkin voi aloittaa oikeastaan mistä tahansa suunnasta. Pääpolut ovat suuria, valaistuja ja sopivia myös pyöräilyyn tai juoksuun. Pienempiä polkuja risteilee suojelualueella runsaasti, mutta eksyminen ei ole todennäköistä, koska kaikki polut johtavat lopulta takaisin pääreiteille.

Sinivuokon kukkia ja pikkutalvion lehtiä. Pikkutalvio on Suomessa vieraslaji.

Erityisen näyttäviä siirtolohkareita löytyy heti parkkipaikan kupeesta, missä kukki myös muutamia juuri auenneita sinivuokkoja. Jos reitiltä poikkeaa hieman, ja käy katselemassa Luolavuorentien ja lämpölaitoksen välistä metsää, löytää muut kuvaamani kivet, luolat ja lohkareet. Kannattaa kuitenkin liikkua varovasti petollisen onkaloisessa ja jyrkänteisessä maastossa.

Kukkulalle kiipeämiseen kannattaa varautua kerrospukeutumisella: rinteessä nousee hiki pintaan, mutta ylhäällä tuuli tuntuu selvästi sääennustetta napakampana. Edellisvuoden kukkaloistoa saattaa arvailla kuivien talventörröttäjien perusteella, ja keltaiset leskenlehdet täplittävät rinteitä jo runsaina.

Korkeimmalle kohdalle on kasattu jatulintarhaa muistuttava kivirinki, jonka päälle voi istahtaa katsomaan maisemia. Etäisyydestä huolimatta Tuomiokirkko ja keskusta erottuvat vaivattomasti.

Keväisiä muuttolintujen parvia ei kiikaroinnista huolimatta näkynyt, ja oikukas sää antoi vuorotellen aurinkoa ja raekuuroja. Satamanosturit häämöttivät kummallisen näköisinä lankeavien sadekuurojen vääristäessä taivaanrannan maisemaa.

Kukkulan etelärinteessä polulta lehahti lentoon oranssina vilkkuva pieni perhonen. Lennossa hankalasti nähtävä perhonen laskeutui pian takaisin ruohikkoon lämmittelemään ja pysyi tarpeeksi aloillaan jopa valokuvaa varten. Levossa oranssit alasiivet jäivät lähes kokonaan piiloon ja suojaväri kätki perhosen jälleen polun pintaan. Kyseessä oli kevään ensimmäisiin lentäjiin kuuluva koivutyttöperhonen, joka kuuluu tänä vuonna myös Kevätseurannan teemalajeihin. Hyönteisistä liikkeellä olivat myös hyttyset, kärpäset ja yksi pullea kimalainen.

Polku laskeutuu kukkulalta kauniiden avokallioiden kautta tiheään kuusen- ja haavansekaiseen metsään. Täällä kannattaa poiketa jossain kohtaa reitiltä ja pysähtyä tarkkailemaan lintujen ääniä ja liikkeitä puiden seassa. Äänimaisemaa hallitsivat nyt jo peippo ja mustarastas. Sepelkyyhky huhuili taustalla ja vanhoissa kolorunkoisissa haapapuissa touhuili useampi käpytikka. Pääreitin muodostaman silmukan keskelle jäävässä tiheässä metsässä lauloi ja huuteli moni muukin lintu, joita en talven jälkeisessä ruosteessa saanut tunnistettua

Pysähdys lintujen tarkkailuun kannatti, sillä tiheän metsän kätköistä ohitse hiippaili kolme metsäkaurista, jotka sivuuttivat paikallaan seisovan retkeilijän ilman kummempaa kiirettä. Rämpiessäni takaisin kohti polkua huomasin jyrkänteellä myös komean oranssin ketun.

Kuulemma kesäisin Luolavuoressa voi nähdä helposti ketun tai supikoiran poikaset, koska sopivia pesäluolia on paljon. Kiinnitin huomiota myös useisiin vanhoihin ja uusiin linnunpesiin, joista yksi oli niinkin kookas, että siinä on saattanut pesiä vaikkapa hiirihaukka. Vaihteleva sää ja valo tekivät kuvaamisen loppumatkasta haastavaksi, mutta sain mukaan vielä hieman suojelualueen haapalehtoa.

Ropovahan jälkeen suuri lenkkeilypolku vie vesitornin ohi vaivattomasti takaisin parkkipaikalle. Yhteensä retkireittini oli noin 2 km, mutta lenkkiä saa helposti pidennettyä jatkamalla syvemmälle Ispoisiin tai keirtämällä avoimen kukkulan polkuja. Luolavuoren kukkulan etelärinteellä risteileekin rehevässä maastossa paljon reittejä, joilla voisi myöhemmin keväällä kohdata lisää perhosia, kukkia ja piilottelevia laululintuja.

Jos sijaitset Turun eteläosassa tai pääset seudulle käyttämättä tarpeettomasti joukkoliikennettä, ota nämä retkivinkit mukaasi ja suuntaa omalle Kevätseuranta-retkellesi Luolavuoren maisemiin. Muista pitää kahden metrin turvaväli muihin ulkoilijoihin ja välttää ruuhkia.

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!