Urho Kekkosen kansallispuisto – suon litsahtelusta tunturin huminaan

Tunnelmia nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Helene Helo
Kuvat: Sampo Rouhiainen

Urho Kekkosen kansallispuiston luonnossa riitti ihasteltavaa. Kurssin vaellus oli minun ja siskoni ensimmäinen Lapin-reissu ikinä, joten koivikkoiset tunturit, kivikkoiset kurut ja kirkasvetiset purot tekivät meihin lähtemättömän vaikutuksen. Kansallispuiston vaihteleva maasto ja monipuolinen eläimistö tarjosi kuitenkin hienoja luontoelämyksiä kurssin kokeneemmillekin Lapin-kävijöille. 

Urho Kekkosen kansallispuiston pinta-alasta suurin osa on männikköä, mutta ehdimme vaelluksellamme kulkea myös puuttomilla ja kivikkoisilla tuntureilla sekä alavien maiden kosteilla, Kainuun maisemia muistuttavilla suo- ja metsämailla. Tuntureilla kasvoi sekä vaivaiskoivua että maisemalle ominaista tunturikoivua, joka on hieskoivun käppyräinen alalaji. Lisäksi oli myös paljon kanervaa ja jonkin verran katajia. 

Aivan Sokostin karua huippua sekä soiden mättäitä lukuun ottamatta maata peittivät alati variksenmarjaa sekä paikoin myös mustikkaa ja riekonmarjaa pursuilevat varvikot. Soilla törmäsimme iloksemme välillä lakkaan, jota söimme ahnaasti, sillä tuoretta ruokaa ei vaelluksella ollut paljoakaan tarjolla.  

Kivikkoiset ja juurakkoiset polut vaativat kulkijalta jonkin verran keskittymistä, koska joka askeleella varomattoman jalka saattoi takertua kiveen tai kasvinosaan. Etenkin matka Sokostin huipulle koostui lähinnä kivenmurikoiden päällä kävelemisestä. Onneksi vaelluksella ei ollut kiire, joten maisemia saattoi pysähtyä ihailemaan vähän väliä. Loppukesän maisemat olivat vielä sangen vihreitä, mutta syksyn merkkejä, kuten kellastuvia koivunlehtiä, näkyi jo.

Satunnaiset purojen ylitykset toivat kulkemiseen vaihtelua ja hieman jännitystäkin. Selvisimme kuitenkin suuremmitta mulahduksitta; vaellussauva ja maastosta löytyneet karahkat olivat hittituotteita. Vaikka kylmän ja ajoittain reippaasti virtaavan puron kivikkoiselle pohjalle astuminen paljain jaloin tuntui aluksi vähän turhankin virkistävältä, kenkien ja sukkien riisuminen ja jalkojen vilvoittelu kirkkaassa vedessä antoi lopulta kummasti puhtia kävelemiseen. Purot olivat myös vaelluksen tärkeimmät vedenottopaikat. Niiden vesien puhtaus (juomavesi kannattaa kuitenkin keittää) ja raikas maku on ehdottomasti yksi kansallispuiston hienouksista. 

Vaikka Urho Kekkosen kansallispuistossa riittää kiinnostavia kivimuodostelmia, ja vaikka näkymät yli tunturien, metsien ja järvien ovatkin hienoja, itseäni ilostuttivat eniten kansallispuiston moninaiset eliöt. En ollut ennen nähnyt tunturikoivuja enkä riekonmarjaa omin silmin, ja uusia tuttavuuksia oli myös eläinkunnan edustajissa. 

Vaelluksella nähtiin ainakin kuukkeli, kärppä, poroja, riekkoja, sopuleita ja särki. Vanhoja tuttuja olivat muun muassa sammakot (joista pidimme kovasti) ja lukemattomat hyttyset (joista pidimme vähemmän). Vesilintuja ja lentävistä hyönteisistä muita kuin vertamme janoavia näimme vain muutaman. Hirvenkakkaa oli sen sijaan runsaasti. 

Kansallispuiston maasto oli pääosin avaraa, mikä helpotti kulkemista ja näkymien ihailua. Silmä lepäsi tunturien loivilla rinteillä, metsien ja soiden vehreillä mättäillä sekä aukeiden tyynillä lammilla. Vuoroin hyttysten ininä, vuoroin tuulen humina korvissa, auringolta ja hyttysiltä suojaavissa vaatteissa ja kevenevä rinkka selässä kulkijan kelpasi kulkea – siitä kansallispuiston elävä ja eloton, karu ja kaunis luonto piti huolen. 

Tekstiä varten on haettu tietoa Metsähallituksen luontoon.fi-sivustolta sekä Luontoportista. 

Lue myös toisen kurssilaisen retkiraportti vaellukselta!

Vaelluskurssilla Lapissa

Retkikertomus nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Joona Wallman
Kuvat: Joona Wallman, Sampo Rouhiainen 

Luonto-Liiton vaelluskurssi suuntasi tänä vuonna Urho Kekkosen kansallispuistoon. Vaellusta edelsi kolme teoriailtaa, jotka sisälsivät tiukkaa asiaa retkeilystä sekä käytännön vinkkejä. Matkustimme yöjunalla Rovaniemelle, jossa kokoonnuimme ja tapasimme Sampon, joka oli vaelluskurssimme kouluttaja sekä vaelluksen johtaja. Sampon lisäksi meitä oli vaeltamassa kahdeksan kurssilaista.

Rovaniemeltä jatkoimme matkaa bussilla Kiilopään tunturikeskukseen, joka toimi vaelluksemme lähtö- ja määräpaikkana. Kiilopäällä söimme keittolounaan ja lähdimme sen jälkeen vaeltamaan. Ensimmäisenä vaelluspäivänä vaelsimme pitkälti avotunturissa. Matkalla näimme hienon kurun, jonka pohjalla oli vielä hiukan lunta jäljellä, vaikka olikin elokuu. Kävellessä oli hyvin aikaa tutustua muihin sekä aloittaa rutiinin etsiminen vaeltamiseen. Alusta asti porukka tuntui toimivan hyvin yhdessä.

Ensimmäisellä leiripaikalla oli hyvin aikaa pystyttää rauhassa majoitteet ja kokkailla päivällistä. Sää salli tulenteon, joten kokoonnuimme nuotiopaikan läheisyyteen kokkaamaan. Illalla ennen nukkumaan menoa leikimme vielä yhdessä.

Toisen vaelluspäivän aamu, eli ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä, lähti melko hitaasti liikkeelle. Porukka vasta opetteli rutiineja. Kävelemään päästyämme päivä alkoi kuitenkin sujua, ja keskusteluakin syntyi mukavasti. Lounaalle menimme hienolle paikalle puron varteen. 

Toisena päivänä saimme reissun ensimmäisen vesistönylityksen. Muilla ei ollut juurikaan kokemusta vesistönylityksistä, mutta kaikki selvisivät kunnialla yli. Muutama sauva auttoi ylittäessä etenkin siksi, että Sampo toimi ”sauvataksina” ja kuljetti sauvoja toiselle puolelle jokea ensimmäisten ylittäjien käytettyä niitä. 

Toiseen päivään mahtui myös toinen vesistönylitys. Vanha silta oli päässyt huonoon kuntoon ja purettu, mutta joku omatoiminen retkeilijä oli virittänyt narun ja kaksi lankkua joen kohdalle. Kohta oli hieman haastava, mutta ei kuitenkaan niin haastava, etteikö siitä olisi ilman rinkkaa päässyt yli. Tällä kertaa Sampon palveluksia tarvittiin ”rinkkataksina” isoimpien rinkkojen kuljettamiseen lankkusiltaa pitkin joen yli. Yöksi jäimme epäviralliselle tulipaikalle lähelle toista ylityspaikkaa.

Kolmantena vaelluspäivänä saimme aamun lähtöä melkein tunnin nopeutettua. Päivä oli matkallisesti aika pitkä, mutta löytämämme luonnon antimet piristivät matkaa. Löysin pari tattia, joista tein sienipastaa ja saimme kaikki maistaa Lapin ihania hilloja.

Kolmannen vaelluspäivän iltana saavuimme vaelluksen puoliväliin Luirojärvelle, jossa vietimme lepopäivän. Osa porukasta kävi vielä pitkän vaelluspäivän jälkeen peseytymässä Luirojärven saunassa.

Neljäntenä vaelluspäivänä ei ollut kiire herätä, koska leiriä ei tarvinnut purkaa. Saimme rauhassa syödä aamiaista ja tehdä aamutoimia. Suurin osa porukasta lähti rauhallisen aamun jälkeen huiputtamaan Sokosti-tunturia, joka on 718 metriä korkea, kansallispuiston korkein. Luirojärven tuvalta Sokostille on neljä kilometriä suuntaansa. Rinkat jätettiin leiriin Luirojärvelle. Mukaan varattiin hiukan evästä, juotavaa ja sadevarusteet. Sadevarusteita ei tosin juuri tarvittu, koska säät suosivat matkalla.

Sokostille nousu oli jyrkkä, mutta matka vaivan arvoinen. Maisemat olivat yhtä hienot, kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkin. Sokostin laella kelpasi nauttia suklaata ja pähkinöitä sekä ottaa kuvia. Tamperelaisten partiolaisten avulla saimme ryhmästä edustavan ryhmäkuvan. Illalla, kun saunassa ei ollut kovaa ruuhkaa, oli aikaa nauttia saunan leppeistä löylyistä. Myös pulahdus viileään Luirojärveen illalla auttoi huuhtomaan päivän rasituksen pois kehosta.

Viidentenä vaelluspäivänä liikkeellelähtö tuntui helpolta, koska vaelluksen puolivälissä ruokaa on kulunut sen verran, että rinkat eivät ole enää niin painavia. Silloin kävely sujuu helpommin. Päivä alkoi helpolla vesistönylityksellä, jossa sai vielä huuhtoa jalkoja. Tässä vaiheessa vaellusta ryhmä oli muuttunut hyvinkin tiiviiksi ja keskusteluja saattoi käydä aika vapaasti. Minulla meni viides päivä todella nopeasti hyvien keskustelujen ansiosta. Yötä olimme Salonlammen laavulla.

Viidennen päivän lopussa tapahtunut loukkaantuminen hidasti lähtöä kuudentena päivänä, mutta ryhmä selvisi todella hienosti ”tulikokeesta” eli päivämatkan kulkemisesta ilman Sampoa. Minä ja Sampo tulimme sitten muun ryhmän perässä, ja päivän aikana saimme tahtia sen verran kirittyä, että saavuimme kuudennen vaelluspäivän yöpaikalle Niilanpään päivätuvalle vain noin tunnin verran muun ryhmän jälkeen. 

Viimeisenä iltana kävimme yhdessä läpi vaelluksen onnistumisia ja haasteita, sekä tarpeellisia ja tarpeettomia varusteita. Ehdottomasti vaelluksen suosituin varuste oli vaellussauva, joita piti tehdä toinenkin kovan kysynnän vuoksi. Vanha oppi ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” pätee erityisesti vaeltamiseen, ja vapaaehtoisena kotitehtävänä kunkin on mahdollista vielä kehittää omaa vaellusosaamistaan miettimällä omista varusteistaan, mitkä itselle olisivat hyödyllisiä varusteita.

Seitsemännen päivän patikointi Niilanpäästä oli ohi noin tunnissa, jonka jälkeen pääsimme takaisin Kiilopäälle syömään ja ennen kaikkea peseytymään. Kiilopäältä aloitimme noin 20 tunnin mittaisen kotimatkamme repullisella uusia kokemuksia ja hyvää mieltä. 

Kirjoittaja on innokas vaeltaja ja partiolainen, joka on käynyt Lapissa vaeltamassa joka vuosi vuodesta 2013.

Suomen jyhlimpien maisemien äärellä

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin vaellus Koilliskairaan 4.-11.8.2014

Teksti: Mirelle Aalto
Kuvat: Joonatan Kutilainen ja Mirelle Aalto

Ensimmäinen päivä: Aittajärveltä Maantiekurulle

Sairastumisista ynnä muista syistä johtuneiden peruutuksien jälkeen meitä pääsi erämaahan kymmenen hengen vaeltajaseurue. Poisjääneiden joukossa oli pahaksi onneksi varsinainen matkanjärjestäjä ja vaelluksenjohtaja, mutta lunttilappujen ja hyvin suunnistavan puolison ansiosta uskalsin hypätä viime hetkellä matkan vastuuhenkilöksi.

Matkustus Lappiin julkisilla kulkuneuvoilla on aina yhtä rankkaa. Sitä ei voi liikaa korostaa, mutta kaikkia kärsimyksiä on turha tässä luetella. Tiivistäen: yöjunan lämpötila semmoiset +50 astetta, ei ilmastointia, ei avattavia ikkunoita, vaunussa joku kiroilee unissaan mahtavaan ääneen kymmenen tuntia yhtä soittoa, bussissa ei mahdu oikomaan jalkojaan ja taksi olikin hurjasteleva rallitaksi. Kamalat matkustukset tosin auttavat suhtautumaan vaelluksen vaivoihin kärsivällisemmin, kun kaikki ovat iloisia kaikesta, mitä erämaassa tapahtuu, koska se kaikki on niin paljon mukavampaa kuin junailu.

Matkustus jäi onneksi pian mielestä maastoon päästyämme. Urho Kekkosen kansallispuiston Aittajärven parkkipaikan automeri jäi taakse, ja laskeuduimme auringon porottaessa joen rantaan, missä meitä odotti ensimmäinen matkan lukemattomista vesistön ylityksistä. Tämä oli merkitty ja vaijerillinen kahlaamo, mutta ensimmäistä kertaa vettä ylittävät valitsivat silti askeleensa huolella. Loppujen lopuksi ensimmäinen ylitys taisi jäädä mieleen helpoimpana.

Matkan ensimmäinen ja ehkä helpoin joenylitys

Polku seuraili ylityksen jälkeen silmiä hivelevää jokimaisemaa. Maa kasvoi (ötökkäin valtaamia) tatteja ja polulta löytyi huuhkajan sulka. Taivaalla näyttäytyi massiivinen ukkospilvi, mutta mitään viilentävää sadetta ei kohdalle sattunut.

Ensimmäisestä kävelypäivästä oli suunniteltu tarkoituksella lyhyt, mutta oli siinäkin vajaassa viidessä kilometrissä tottumattomille jaloille tarpomista. Yöksi jäätiin Maantiekurun tulentekopaikalle telttailemaan. Vettä saatiin kapeasta ja nätistä kivipohjaisesta purosta. Teltat oli pakko pystyttää viettävään maastoon rinteen juureen. Mustikkasato oli runsas, ja sitä piisasikin tästä eteenpäin koko matkan uskomattomat määrät.

Toinen päivä: Maantiekurulta Sarviojan tuvalle

Helle tuntui pahenevan toisena vaelluspäivänä. Selvästi noin +30 asteen varjolämpötila sai askeleen välillä väsähtämään, mutta onneksi heti aamusta törmättiin ilahduttavaan lähteeseen, jonka jäätävää vettä kelpasi tankata mahoihin ja pulloihin.

Männikköisestä rinnemaastosta laskeuduttiin lounastauolle jyrkästi alas jokivarteen, missä olikin kaunista ja ennen kaikkea varjoisaa lohkareikkoa siestapaikaksi. Pulahtamaankin pääsi. Päivän kuumimman hetken välttääksemme viivyttelimme suhteellisen kauan ennen kuin lähdimme jatkamaan. Lounaan jälkeen edessä oli vaaralle nousu ja tämän vaelluksen ensimmäiset tunturimaisemat, jotka avautuivat vaaran laelta kaikkialle ympärillemme.

Maisematauon jälkeen laskeuduimme kiehtovaa kivipolkua laajalle joelle, jota seuraillen kuljimme laskevassa auringossa Sarviojan autiotuvalle joen rantaan. Maisemat sinisen, punakivisen joen partaalla olivat postikortilliset. Päivämatkaksi kertyi arviolta yhdeksän kilometriä. Illallista tehtiin hyttyssavuna toimivan nuotion ympärillä, kauniin veden äärellä. Jakauduimme yöksi telttoihin ja tupaan, jonka varattavaan päätyyn saapui toinen suuri seurue. Hetken mekastettuaan hekin hiljenivät niin, että joen kohina pääsi nukuttamaan ainakin meidät telttailijat.
 

Kolmas päivä: Sarviojalta Muorravaarakan tuvalle

Aamulla meidän piti ensi töiksemme päästä Sarviojan tuvan pihasta joen yli toisella puolella jatkuvalle polulle. Virta oli voimakkaan puoleinen, mutta löysimme matalan kohdan, josta ketterä hyppi yli kiviä pitkin kuivin jaloin. Nousimme vaaran kylkeen muodostuneelle polulle, jolloin kävellessämme oikean käden puolella oli tunturikoivikkoista vaaran seinämää, vasemman puolella jyrkkää alamäkeä, ja aivan vieressä laakson toisella laidalla häämöttivät tunturit. Tiesimme kuitenkin tämän päivän todellisten ihmemaisemien olevan vielä edessä – tiemme suuntasi nimittäin Paratiisikurulle ja sieltä tunturin yli Pirunportille.

Kuljimme kauan vaaraa kiertävää pengerpolkua, kunnes kohtasimme jälleen joen. Sekin oli ylitettävä, minkä jälkeen olimme jo aivan Paratiisikurun suulla. Kolme korppia liisi kurua reunustavaa tunturia seuraten katsomaan saapumistamme ja huutelemaan korkeilla kalahtelevilla äänillä. Samassa näimme myös kanaparven, riekkoemon poikueineen, ja ne kotkottelivat kuin kesykanat, eivätkä meitä pahemmin pelänneet. Saimme pian huomata koko kurun kuhisevan suuria riekkoperheitä, ja niitä oli ilo seurata.

Paratiisikuru on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ensimmäisenä kulkija huomaa kasvillisuuden muuttuvan reheväksi. Keskellä karua Lappia kurun maa peittyi kaikenlaisiin niittykukkiin, joiden loistava väri täplitti vehreää varvikkoa. Kaiken keskellä solisi kapea joki, joka tyrskyi välillä kivien yli kuin suihkulähde. Ympärillä kohoavat kivilohkareseinämäiset tunturit, jotka levittäytyvät kuin kattilan reunat niityn ympärillä.

Kattilan pohjalla ilma tosin ei kiertänyt ja helle alkoi suorastaan sattua. Leiriydyimme tekemään lounasta vähäistä varjoa tarjoavien katajapensaiden juureen. Kurua halkovan joen vesi oli vihmovan kylmää, ja se muodosti myös kaksi syvää silmämäistä lampea. Vesi syöksyi kuruun alas tunturilta korkeasta vesiputouksesta.

Paratiisikuru

Kurun kauneutta olisi ollut sääli jättää taakseen, ellemme olisi tienneet pääsevämme katsomaan sitä ja loputtomina kumpuilevia tunturimaisemia kiipeämällä kurua reunustaville tuntureille. Joukko jakaantui vaikeammalle ja hieman helpommalle reitille, jotka kohtaisivat Pirunportilla.

Vaikeampi tie kulki Ukselmapään noin 700 metrisen huipun ylitse. Enpä ollut tiennyt, että tunturikin voi olla niin jyrkkä, että sen kyljeltä voisi virheliikkeen takia pudota alas. Kukaan ei pudonnut, mutta olihan pelottavaa. Kasvillisuus alkoi vaihtua vähitellen mustikkavarvikon kautta kituliaisiin pieniin tunturikasveihin, jotka laen lähestyessä nekin katosivat antaen tilaa pelkille lohkareille ja murikoille. Maisema vain laajeni ja laajeni, yhä uusia tuntureita ilmestyi horisonttiin sitä mukaan, kun nousimme ylemmäs. Ukselmapään huipun tuulissa kelpasi vilvoitella.

Paratiisikuru

Tunturia laskeuduttiin hieman alas, ja pian oltiinkin jo sillä kuuluisalla portilla, jolla joukkomme taas yhdistyi. Jos Paratiisikuru oli ollut kuin oikea paratiisi, oli Pirunporttikin yhtä lailla nimensä veroinen ilmestys. Se näyttää keskelle tunturia iskeneen jättiläissalaman aiheuttamalta kraaterilta, jonka ansiosta tunturin läpi pääsee kävelemään. Mutta kuvitteellinen salamanisku on jättänyt myös murtuneen tunturin kappaleita koko kanjonin täyteen. Lohkareet ovat särmikkäitä, irtonaisia ja kaikenkokoisia, pääosin massiivisia.

Kuilun pohja on syvä ja kulkukelvoton, joten valitsimme sen kiertämisen reunoja pitkin. Keskittyminen oli kaikki kaikessa, jos ei halunnut vyöryä pitkin jyrkkää lohkarekasaa alas kuopan pohjalla odottaviin teräviin kiviin. Paikkaa vallitsi jylhän yliluonnollinen muinainen tunnelma, enkä olisi hämmästynyt, jos siellä olisi asunut hiisiä tai peikkoja.

Pirunportin pohjukka

Pirunportti jäi häämöttämään selkiemme taakse koko loppupäiväksi. Yöksi menimme Muorravaarakan autiotuvalle, jonka pihaan päästäksemme jouduimme jälleen kahluupuuhiin. Tuvan sisäyöpymismahdollisuutta käytettiin laajalti hyväksi tuvan täyteydestä piittaamatta – piha-alue oli nimittäin häiritsevän täynnä kekomuurahaisia. Oli sitten muurahaisia tai vieraita kuorsaavia retkeilijöitä, yli kymmenen kilometrin tunturinylityksellisen ja pirunportillisen helletaipaleen jälkeen pystyimme nukkumaan ihan hyvin.

Neljäs päivä: Muorravaarakan tuvalta Muorrakanmutkaan

Herättyämme ja syötyämme yksi tuvassa nukkuneista seurueemme jäsenistä löysi vaelluskengästään kourallisen pähkinöitä. Mikä pahempaa, ne näyttivät olevan hänen suolattuja ja paahdettuja cashewpähkinöitään. Hän avasi rinkkansa vetoketjun ja tarkasti pähkinäpussin kunnon. Sen pohjassa olikin pieni siisti reikä. Epäiltiin myyrän käyneen tihutöillä ja pähkinät piti harmiksi hävittää. Mysteeri huvitti ja karmi meitä hetken, mutta lähdimme kuitenkin matkaan ja leiriin näkynyt Pirunportti jäi metsän taa.

Ehdimme kävellä metsäpolkua reilun kilometrin, kun pähkinöitä kengästään löytänyt ystävämme kompastui polulla. Tällä kertaa kävi pahasti. Onneksi olimme melkein lammella, ja loukkaantunut saatiin raahattua sen rantaan, jotta selvästi vioittunut nilkka saatiin kylmään veteen. Kipu ja turvotus vain pahenivat, eikä jalkaa vahvasta särkylääkityksestä huolimatta saanut kävelyasentoon eikä ainakaan mahtumaan kenkään. Emmekä me voineet ajatella vaeltavamme loppumatkaa kantaen omien rinkkojemme ohella yhtä ihmistä ja hänen tavaroitaan.

Ei auttanut kuin soittaa 112. Ilman kenttääkin soittaessani hätäkeskus vastasi heti ja lupasi lähettää apua, tiettömän erämaan ollessa kyseessä apu oli tietysti pelastushelikopteri Aslak. Emme joutuneet odottamaan kauaakaan, kun Sodankylästä lähtenyt Aslak jo kaartoi näkyviin metsän takaa. Se kierteli pari kierrosta korkeutta pudottaen ja laskeutui vettä hipoen rantaan, todella pieneen puuttomaan kohtaan. Taidokasta!

Otimme kaiken irti toivottavasti ainutlaatuisesta tilanteesta ja kuvasimme laskeutumista ihan innoissamme. Koskaan aiemmin ei ollut retkillämme jouduttu ensiapu- tai pelastustilanteeseen. Todennäköisesti vain nyrjähtäneen nilkan kunto arvioitiin nopeasti ja potilas päätettiin viedä Sodankylän terveyskeksukseen, josta hän röntgenin jälkeen pääsisi lähtemään vanhempiensa luo Kemiin viimeisten vaelluspäivien ajaksi ja liittymään taas seuraan Kemin juna-asemalta paluumatkallamme.

Aslakin uljas saapuminen

Edessä oli pisin vaelluspäivämme 15–20 kilometrin kävelyllä, mutta se meni todella nopeasti tasaisessa metsämaastossa. Kuuma oli edelleen, mutta kaikkialta lähiseuduilta kajahteli ukkosen kumina kaikuna tuntureista. Pilvet kävivät aivan lähellä, mutta myrsky ei osunut edelleenkään kohdallemme. Lounasta tehtiin tulentekopaikalla joen partaalla. Myös illallinen ja yö vietettiin nuotiopaikalla, aivan kauniin joen rantamilla vehreällä paikalla. Kuukkeleita hyöri ympärillä. Yöllä havahduttiin hirveään kylmyyteen.

Viides päivä: Muorrakanmutkalta Snellmannin mökille

Ukkonen oli kylmentänyt ilman niin, että aamulla lämpötila oli yllättäen 14–15 astetta, ja lisäksi yöllä oli satanut ja kaikki oli märkää. Tarvoimme suossa ja poroaidan portin läpi kohti lounastaukopaikkaamme, Jyrkkävaaran autiotupaa. Tupa oli suuri ja kaunis hirsirakennus, jolla oli tilava huussi ja jopa roskakatos. Tässä luksuspaikassa jäimme pitkälle tauolle, ja ruuan laiton ohella ehti vähän torkahtaa ja kuivattaa kastuneita vaatekappaleita lämmitetyssä tuvassa.

Kun lopulta vaivauduimme taas liikkeelle, osuimme pian todella viidakkomaisiin jokimaisemiin. Rehevä kasvusto roikkui jokeen sen tasaisiksi sortuneilta töyräiltä. Lisäksi männyt olivat joen hiekkaisella rannalla taipuneina aivan kiinni vedenpintaan. Päästyämme kirkasvetisen joen partaalle näimme sen pohjan olevan täynnä aavemaisesti muumioituneita kuolleita puita, jotka joki oli ahmaissut. Kun vesi vuosien saatossa murtaa rantatörmää, männyt kaatuvat törmän mukana veteen. Tapahtuman hitaudesta kertoo se, että jotkin lähes vaakatasossa roikkuvat puut olivat yhä elossa.

Harmaassa ja viileässä säässä kuljimme viidakkomaista jokea seuraten sinne, mistä meidän oli määrä kahlata sen yli. Mitään kahlaamoa ei kuitenkaan tullut vastaan, eikä kahluureitti kartankaan mukaan olisi lopulta vienyt kuin yhden joenhaaran yli, kun meidän olisi pitänyt ylittää kaksi haaraa päästäksemme reitillemme. Ihmettelimme, miten reittiä suositellut tyyppi oli tästä aikanaan saattanut uskaltaa lähteä ylitykseen.

Ei auttanut kuin kokeilla siitä, missä näytti olevan eniten matalikkoa eli pinnalla näkyviä kiviä. Alkuun ylitys sujuikin hyvin, ja vettä oli korkeintaan polviin asti. Virtaus oli tosin melko lujaa. Joen toista haaraa ylittäessään ensimmäisinä kulkeneet saivat huomata veden syvenevän juuri ennen rantaa niin, että 170 senttisen henkilön jalat katosivat veteen lähtökohtiaan myöten. Takaisin kääntyminen ei huvittanut, kun tänne asti oltiin taisteltu, joten housut vain rinkkaan ja todella hitaasti ja varoen yli. Saa olla todella ylpeä kaikista, että pääsimme yli onnistuneesti!

Jälleen jatkettiin joen vieressä koko metsäinen loppumatka Snellmannin tuvalle. Autiotuvan paikka oli kauneimmasta päästä näkemiäni tupapaikkoja. Se sijaitsi korkean, jyrkän, oranssihiekkaisen rantatörmän päällä, suoralla jokinäkymällä. Myös tupa oli kaunis ja huoliteltu. Yllättävä viileys huippuhelteiden jälkeen sai lähes koko seurueemme asettumaan yöksi sisään mieluummin kuin telttaan.

Kuudes päivä: Snellmannin mökiltä Aittajärven parkkipaikalle

Aamulla mökin lämpömittari näytti ulkona olevan enää +7 astetta lämpöä. Mitään ylitsepursuavaa räkkäongelmaa emme olleet aiemminkaan kokeneet, mutta nyt viimeisenä päivänä ötökät olivat kadonneet tyystin. Ilmeisesti yö oli ollut niin kylmä, että ne olivat vain hyytyneet. Jäljellä oli enää viitisen kilometriä vaellettavaa. Matkalla ihmettelimme hitaasti virtaavan leveän joen rannoille yli kilometrin matkalle kertynyttä tasaista vaahtopallojen jonoa. Polku kulki myös Suomun kolttakentän läpi. Kenttä esitteli aitoja kolttasaamelaisten perinteisiä asumuksia, aittoja, uuneja ja aitaukisa.

Viimeisen päivän ja viileyden reipastamina olimme todella ajoissa Aittajärvellä, josta taksi meidät hakisi, ja vaikka olimme pyytäneet taksin tuntia alkuperäistä sopimusta aiemmaksi paikalle, saimme odottaa sitä puolitoista tuntia. Onneksi parkkialueen lähellä on joki, jonka rannalla on suuri laavu. Paikallisten kanssa laavulla juteltuamme ja hiukan syötyämme taksi jo saapuikin, tällä kertaa eri kuskilla, joten ralliajon vähentämisestä ei tarvinnutkaan esittää hartaita toiveita.

Oli hienoa päästä ihmisten ilmoille lähinnä siksi, että siellä sai pitsaa. Matkan ainoat porot nähtiin molemmilla bussimatkoilla välillä Saariselkä-Rovaniemi. Sateisessa säässä päädyimme tuntien matkustuksen jälkeen taas juna-asemalle, josta oli vielä koko yön kestävä matka takaisin etelän rannikkokaupunkeihin. Eikä julkisten kulkuneuvojen ongelmista päästy taaskaan, sillä pahasti humaltuneet ne siellä junassa häiriköivät muita kovaan ääneen riehuessaan ja rietastellessaan, eikä henkilökuntaa näkynyt missään. Tämä taas vain pikakultasi vaelluksen kaikki muistot. Kyllä siellä erämaassa sai niin paljon paremmin unta ja puskakin oli mukavampi vessa kuin junan keikkuva ja juoppojen sotkema koppi!