6.10.2020

Vaelluskurssilla Lapissa

Retkikertomus nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Joona Wallman
Kuvat: Joona Wallman, Sampo Rouhiainen 

Luonto-Liiton vaelluskurssi suuntasi tänä vuonna Urho Kekkosen kansallispuistoon. Vaellusta edelsi kolme teoriailtaa, jotka sisälsivät tiukkaa asiaa retkeilystä sekä käytännön vinkkejä. Matkustimme yöjunalla Rovaniemelle, jossa kokoonnuimme ja tapasimme Sampon, joka oli vaelluskurssimme kouluttaja sekä vaelluksen johtaja. Sampon lisäksi meitä oli vaeltamassa kahdeksan kurssilaista.

Rovaniemeltä jatkoimme matkaa bussilla Kiilopään tunturikeskukseen, joka toimi vaelluksemme lähtö- ja määräpaikkana. Kiilopäällä söimme keittolounaan ja lähdimme sen jälkeen vaeltamaan. Ensimmäisenä vaelluspäivänä vaelsimme pitkälti avotunturissa. Matkalla näimme hienon kurun, jonka pohjalla oli vielä hiukan lunta jäljellä, vaikka olikin elokuu. Kävellessä oli hyvin aikaa tutustua muihin sekä aloittaa rutiinin etsiminen vaeltamiseen. Alusta asti porukka tuntui toimivan hyvin yhdessä.

Ensimmäisellä leiripaikalla oli hyvin aikaa pystyttää rauhassa majoitteet ja kokkailla päivällistä. Sää salli tulenteon, joten kokoonnuimme nuotiopaikan läheisyyteen kokkaamaan. Illalla ennen nukkumaan menoa leikimme vielä yhdessä.

Toisen vaelluspäivän aamu, eli ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä, lähti melko hitaasti liikkeelle. Porukka vasta opetteli rutiineja. Kävelemään päästyämme päivä alkoi kuitenkin sujua, ja keskusteluakin syntyi mukavasti. Lounaalle menimme hienolle paikalle puron varteen. 

Toisena päivänä saimme reissun ensimmäisen vesistönylityksen. Muilla ei ollut juurikaan kokemusta vesistönylityksistä, mutta kaikki selvisivät kunnialla yli. Muutama sauva auttoi ylittäessä etenkin siksi, että Sampo toimi ”sauvataksina” ja kuljetti sauvoja toiselle puolelle jokea ensimmäisten ylittäjien käytettyä niitä. 

Toiseen päivään mahtui myös toinen vesistönylitys. Vanha silta oli päässyt huonoon kuntoon ja purettu, mutta joku omatoiminen retkeilijä oli virittänyt narun ja kaksi lankkua joen kohdalle. Kohta oli hieman haastava, mutta ei kuitenkaan niin haastava, etteikö siitä olisi ilman rinkkaa päässyt yli. Tällä kertaa Sampon palveluksia tarvittiin ”rinkkataksina” isoimpien rinkkojen kuljettamiseen lankkusiltaa pitkin joen yli. Yöksi jäimme epäviralliselle tulipaikalle lähelle toista ylityspaikkaa.

Kolmantena vaelluspäivänä saimme aamun lähtöä melkein tunnin nopeutettua. Päivä oli matkallisesti aika pitkä, mutta löytämämme luonnon antimet piristivät matkaa. Löysin pari tattia, joista tein sienipastaa ja saimme kaikki maistaa Lapin ihania hilloja.


Kolmannen vaelluspäivän iltana saavuimme vaelluksen puoliväliin Luirojärvelle, jossa vietimme lepopäivän. Osa porukasta kävi vielä pitkän vaelluspäivän jälkeen peseytymässä Luirojärven saunassa.

Neljäntenä vaelluspäivänä ei ollut kiire herätä, koska leiriä ei tarvinnut purkaa. Saimme rauhassa syödä aamiaista ja tehdä aamutoimia. Suurin osa porukasta lähti rauhallisen aamun jälkeen huiputtamaan Sokosti-tunturia, joka on 718 metriä korkea, kansallispuiston korkein. Luirojärven tuvalta Sokostille on neljä kilometriä suuntaansa. Rinkat jätettiin leiriin Luirojärvelle. Mukaan varattiin hiukan evästä, juotavaa ja sadevarusteet. Sadevarusteita ei tosin juuri tarvittu, koska säät suosivat matkalla.

Sokostille nousu oli jyrkkä, mutta matka vaivan arvoinen. Maisemat olivat yhtä hienot, kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkin. Sokostin laella kelpasi nauttia suklaata ja pähkinöitä sekä ottaa kuvia. Tamperelaisten partiolaisten avulla saimme ryhmästä edustavan ryhmäkuvan. Illalla, kun saunassa ei ollut kovaa ruuhkaa, oli aikaa nauttia saunan leppeistä löylyistä. Myös pulahdus viileään Luirojärveen illalla auttoi huuhtomaan päivän rasituksen pois kehosta.


Viidentenä vaelluspäivänä liikkeellelähtö tuntui helpolta, koska vaelluksen puolivälissä ruokaa on kulunut sen verran, että rinkat eivät ole enää niin painavia. Silloin kävely sujuu helpommin. Päivä alkoi helpolla vesistönylityksellä, jossa sai vielä huuhtoa jalkoja. Tässä vaiheessa vaellusta ryhmä oli muuttunut hyvinkin tiiviiksi ja keskusteluja saattoi käydä aika vapaasti. Minulla meni viides päivä todella nopeasti hyvien keskustelujen ansiosta. Yötä olimme Salonlammen laavulla.

Viidennen päivän lopussa tapahtunut loukkaantuminen hidasti lähtöä kuudentena päivänä, mutta ryhmä selvisi todella hienosti ”tulikokeesta” eli päivämatkan kulkemisesta ilman Sampoa. Minä ja Sampo tulimme sitten muun ryhmän perässä, ja päivän aikana saimme tahtia sen verran kirittyä, että saavuimme kuudennen vaelluspäivän yöpaikalle Niilanpään päivätuvalle vain noin tunnin verran muun ryhmän jälkeen. 

Viimeisenä iltana kävimme yhdessä läpi vaelluksen onnistumisia ja haasteita, sekä tarpeellisia ja tarpeettomia varusteita. Ehdottomasti vaelluksen suosituin varuste oli vaellussauva, joita piti tehdä toinenkin kovan kysynnän vuoksi. Vanha oppi ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” pätee erityisesti vaeltamiseen, ja vapaaehtoisena kotitehtävänä kunkin on mahdollista vielä kehittää omaa vaellusosaamistaan miettimällä omista varusteistaan, mitkä itselle olisivat hyödyllisiä varusteita.

Seitsemännen päivän patikointi Niilanpäästä oli ohi noin tunnissa, jonka jälkeen pääsimme takaisin Kiilopäälle syömään ja ennen kaikkea peseytymään. Kiilopäältä aloitimme noin 20 tunnin mittaisen kotimatkamme repullisella uusia kokemuksia ja hyvää mieltä. 

Kirjoittaja on innokas vaeltaja ja partiolainen, joka on käynyt Lapissa vaeltamassa joka vuosi vuodesta 2013.