Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Katariinanlaaksoon

Teksti ja kuvat: Silja Aalto

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

 

Toukokuu - viikko 21 - Turun eteläosa

Kesäinen sää saapui Turun seudulle loppuviikolla. Lämpöä on alkanut olla öisinkin yli kymmenen astetta, ja maiseman yleisilme alkaa olla enimmäkseen vihreä. Hetki takaperin retkeillessä tuli vielä laskettua ensimmäisiä muutolta saapuneita peippoja ja rastaita, mutta nyt voi jo etsiskellä silmä tarkkana niiden pesiä ja jopa poikasia.

Olen jo pitkään suunnitellut jalkautumista meren rantaan, koska huomasin kartalta, ettei kotoani ole kuin vajaat kolme kilometriä rannalle. Torstai-iltana pyörittelin olisiko mukavampaa kävellä Ispoisten uimarannalle vai Rauvolanlahdelle. Retkikohteeksi valikoitui kuitenkin juuri Rauvolanlahti, koska näin kevään puolella siellä voisi tarkkailla lintuja. Uimarannalle tulee varmasti mentyä myöhemmin kesällä joka tapauksessa.

Karttaa tutkiessani huomasin, että Turun eteläosasta voi kävellä Kaarinan rajalle oikeastaan kokonaan metsää pitkin. Tämä pieni patikka kulkee Luolavuoren metsän läpi ja Ispoisten metsän kautta aina Pyhän Katariinan luonnonsuojelualueelle asti. Rauvolanlahden perällä on lintutorni, ja matkaa voisi jatkaa vielä pidemmälle Vaarniemen kalliolle, mistä löytyy näkötorni ja laavu.

Taustakartta: CGI Suomi, RS-karttasarja. kartta.paikkatietoikkuna.fi

Metsäpatikka taittui melko nopealla tahdilla, koska maisemat olivat tuttuja ja tavoitteena oli päästä rantaan ennen auringonlaskua. Mäntymetsät vaihtuivat vehreään lehtoon heti Katariinaa lähestyttäessä, ja Ispoisten kartanon kohdalla kuulin satakielen laulavan ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Kiikarit oli pakattu mukaan, joten ensimmäiseksi kannatti suunnata sinne, missä polku kohtaa rannan. Valoa oli vielä riittävästi kiikarointiin: merellä näykyi yksittäinen silkkiuikku ja telkkä.

Tässä kohtaa huomasi hyvin, että ulkoilijoita oli liikkeellä tavattoman paljon, koska kapealla sillalla sai koko ajan vetäytyä kiinni kaiteeseen ohittavien seurueiden tieltä. Yllättäen sain kuitenkin pari valokuvaa, joissa polku ei ole täynnä värikkäistä tuulitakkeja. Muistelisin tämänkin puusillan olleen 2000-luvun alussa keikkuvista lankuista kyhätty reikäinen pitkos. Kävin silloin lapsena (tai esiteininä) Katariinan laaksossa Luonto-Liiton retkellä, enkä muista meidän törmänneen kapeilla poluilla yhteenkään muuhun ulkoilijaan. Nyt polut ovat hyväkuntoisia ja leveitä, ja kohteen virkistyskäyttö tuntuu jopa kymmenkertaistuneen.

Tammien lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta tuomet olivat jo vihreitä ja täydessä kukassa. Ilmassa olikin vahva makea tuoksu, ja lintujen laulua kuului kaikkialta. Satakielen lisäksi äänessä olivat ainakin mustarastas, laulurastas, punarinta, sirittäjä, tiltaltti ja useat kertut. Uuttukyyhky huhuili kaukaa kumeasti, ja sepelkyyhkyt tepastelivat puolikesyinä pitkin polkua. Puissa oli tapansa mukaan useita käpytikkoja, ja ojassa uiskenteli sinisorsa.

 

Olen toisinaan Katariinan laaksossa ihmetellyt, miksi luonnonsuojelualueella on niin paljon erilaisia kivirakenteita ja pengerryksiä. Vanhan puuston alla maaperä ei näytä olevan luonnonllisessa muodossaan. Onneksi viime vuosien opiskeluissa ja tutkimustyössä olen vihdoinkin löytänyt mielenkiintoisen vastauksen alueen historiasta: aivan polun tekemän lenkin eteläreunaan jäävällä aukiolla sijaitsee Ispoisten kylän entinen tontti.

Kohde on todennäköisesti jäänyt autioksi jo aikaisemmin, mutta 1780-luvun alusta on säilynyt kirjallinen katselmus, jossa todetaan tontin huono kunto ja ehdotetaan Ispoisten kartanon perustamista toiselle paikalle. Kartanon nykyinen päärakennus on vuodelta 1784 ja sijaitsee noin 500 metriä autiotontista suoraan pohjoiseen. Yritin nyt retkeillessäni vilkuilla vanhaa talon paikkaa, mutta kasvillisuus oli jo käynyt niin korkeaksi, ettei kivijalkoja olisi erottanut kuitenkaan. Piti myös huomioida, että polkujen ulkopuolella ei saisi liikkua pesimäaikaan.

Aurinko painui alas metsässä, mutta aukeilla niityillä riitti vielä valoa ja lämpöä. Eväät oli mukava syödä puistopenkillä - katsellen samalla ruokailevia valkohäntäkauriita. Ulkoilijoiden määrän kasvaessa kauriit eivät tunnu enää juuri välittävän ihmisen läsnäolosta. Tässä vaiheessa retkeä päätin jättää lintutorninlla käymisen toiseen kertaan välttääkseni ruuhkia. Rantaniityllä näkyi kuitenkin kiikareilla katsottuna erilaisia kahlaajalintuja. Kotimatkalla taivaalla näkyivät viralliset kesän merkit: ensimmäiset tervapääskyt.

Jos sijaitset Turun eteläosassa tai Kaarinan pohjoisosassa tai pääset seudulle käyttämättä tarpeettomasti joukkoliikennettä, ota nämä retkivinkit mukaasi ja suuntaa omalle Kevätseuranta-retkellesi Katariinanlaakson maisemiin. Muista pitää kahden metrin turvaväli muihin ulkoilijoihin ja välttää ruuhkia.

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!

Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Vihdin Kokkokalliolle

Teksti ja kuvat: E. Engblom

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

Huhtikuu - viikko 15 - Vihdin Hiidenranta

Retkiraporttiemme sarja ei ehtinyt pitkälle edetä ennen kuin tulikin ensimmäisen erikoisraportin vuoro. Maaliskuun puolivälissä päätin tehdä pidemmän reissun perheeni luokse Vihdin Hiidenrantaan nyt, kun kerta oli muutenkin suositeltavaa oleskella sisätiloissa, ja vanhempieni omakotitalo täysine jääkaappeineen kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin turkulaisessa kerrostaloasunnossa kököttäminen. Kuten kaikki nyt tiedämme, tilanne elikin yllättävään suuntaan, ja yhtäkkiä jouduin valitsemaan poliisisaarron ja kerrostaloasunnon väliltä. Valitsin poliisisaarron.

Ehkä merkittävin valintani perusteista oli se, miten loisteliaat luontoretkeilymahdollisuudet Hiidenranta ja Vihdin kunta noin yleisestikin tarjoaa: pelkästään vanhempieni talon takapihalta lähtee kohoamaan Nummelanharju joka ei ole oikeasti harju vaan reunamuodostuma mutta kuka näitä laskee, jonka jopa seitsemän kilometrin pituinen pururata, frisbeegolfkenttä ja moninaiset ulkokuntolaitteet tarjoavat harjun toisella puolen siintävälle Nummelan taajamalle varsin kattavat luonnossa liikkumisen ainekset. Ei COVID-19:n takia tarvitse sisällä lusia, kun kansalaisella on näin kätevä pääsy ulkoilmaan.

...sanoi koko Nummelan 14 000 asukkaan väkiluku. Olen koko elämäni pyörinyt Nummelanharjulla, milloin koulun liikunnanopettajan pakottamana, milloin muuten vain mennyt sinne eksymään, enkä koskaan muista että pururadoilla olisi ollut yhtä lailla populaa kuin nykyisin jopa arkipäivinä (sunnuntaisin saa loikkia kanervikkoon, jos haluaa pitää asiallisen turvavälin vastaantulijoihin). Jalkainreippailijoiden ja frisbeegolffaajien lisäksi myös maastopyöräilijöitä on ilmaantunut jostakin kivenkolosta, ja siinä missä tyypillisesti poluilla kulkee keski-ikäisiä koiranulkoiluttajia, nyt on perheen pienimmätkin saatu mukaan ulkoiluretkille. Totta kai tällainen yhtäkkiä yleistynyt luontoyhteyden havittelu on ilahduttava sivuilmiö yhteiskunnan muuten vavistessa. Kuitenkin oli ihmisen todettava, että nätisti karttaan erikseen merkityt ulkoilualueet ja luontopolut ovat tällä erää täysin kansoitettuja. Jos haluaa oikeasti luontoon, on mentävä oikeaan metsään.

Ja metsäähän Vihdissä nimenomaan on. Lähimailta löytyy myös varsin komeita luontokohteita, joita ei yleisiin karttoihin ole merkitty, mutta joiden saavuttaminen on silti helppoa. Yksi näistä on noin kolmen kilometrin päässä Nummelan keskustasta, Hiidenveden etelärannalla kohoava Kokkokallio, jonka päätin valloittaa Kevätseurannan merkeissä sekä raportoida siitä piirimme jäsenistölle Uudenmaan-kirjeenvaihtajana.

Maastokarttakuvaus Hiidenveden lahdesta, jolla liikun. Lähtösuuntani on kartan keskiön alalaidasta lähtevä kapeampi punainen katu. Kuva osoitteesta kartta.paikkatietoikkuna.fi

Kokkokalliolle johtaa useampiakin pururatoja Veikkoinkorven ja Hiidenrannan suunnasta. Itse päätin yrittää löytää reitin, jota olin lukion suunnistuksentunnilla kulkenut. Kävelin Hiidenrannan poikki päästäkseni reitin alkuun. Alkumatkaa en tähän dokumentoi, sillä itäisen Hiidenrannan Kevätseuranta tarkoittaa lähinnä koloistaan kömpivien kaljalta haisevien setien havainnointia. Löysin kuitenkin matkalla valtavan käävän kannosta, jonka lähellä leikin lapsena Rakettiryhmää, ja koin sen huomionarvoiseksi.

Se muistuttaa hieman tähtialus Enterprisea.

Pitkälle Kopuntien päähän asti taivallettua päätyy vanhojen puutalojen ja vanhan havumetsän johdattamana tientynkään, jonka kohdalla asfaltoitu autotie kuroutuu kahdeksi leveäksi metsäpoluksi. Oikeanpuoleinen, leveämpi ja selkeästi tallatumpi, johtaa ylämäkeen metsän läpi Haapakyläntien alkulähteille ja Hanko-Hyvinkäänä tunnetun maantie 25:n välittömään läheisyyteen, minne missään nimessä en halunnut. Sen sijaan valitsin vasemmalle kääntyvän polun ja lähdin etenemään sitä syvemmälle metsään. Varoituksen sanana todettakoon, että tätä tietä tulee jatkaa eteenpäin kunnes se alkaa itsekseen viistää vasemmalle: jos kääntyy tienristeyksestä vasemmalle kuten itse tein, päätyy Päivölän yksityisalueelle harhailemaan ja häiritsemään tilallisia. Saatoin tehdä näin itse.

Sijaintini kun lakkasin häiritsemästä yksityisalueen rauhaa.

Leveä, karttaan merkitty reitti loppuu maaston muuttuessa jyrkähköksi metsärinteeksi ja tähän mennessä maisemaa hallinnut ahkerasti käyty ja tallattu harjumäntymaisema muuttuu yhtäkkiä kevyesti kuljetuksi havukankaaksi. On hankalaa selittää, miten äkilliseltä maaston vaihtuminen tuntuu: olin hieman häkeltynyt siitä, että tällaista metsää yhä oli Hiidenrannassa. Nummelan alueella asuvana on todella helppo turtua harjumiljööseen, jossa polut ovat leveitä, tasaisia ja vielä tasaiseksi tampatumpia, ja maisema rakentuu muutamista korkeista männyistä ja niiden varjossa kasvavista kanervikoista, ehkä silloin tällöin näkee koivun. Tuntuu kuin olisi vahingossa hypännyt ajassa ja paikassa, kun löytääkin itsensä metsästä, joka ei ole olemassa ihmisiä varten.

Lähdin kulkemaan rinteen viemänä rantaviivaa myötäillen. Liikenteen melu ei kuulunut Hanko-Hyvinkäältä yhtään niin paljon kuin voisi olettaa. Jokin tanakampi tikka hakkasi jossakin metsän vanhoista männyistä tai koivuista. Illan aurinko aloitteli viimeistä valoesitystään, kun laskeuduin hiekkarinnettä pitkin.

Rinteeseen haljennut siirtolohkare käy laavusta.

En nähnyt koloon rungon sisällä, mutta sieltä kuului kuopsutusta.

Metsän keskellä on sienien maa.

Kuivaan kangasmaahan kävelty ja sittemmin eroosion mukana rinteeseen suistunut polku johdattaa tämän valoisan kangasmetsikön laitaan, mistä reitti jatkuu äkisti tihenevään, synkeään
metsään, jossa korkeat kuuset alkavat viedä valtaa ainaiselta männiköltä. Kiinnostuin oitis: en tiennyt, että sellaista metsää täällämain edes on. Myöhemmin karttaa katsottuani sain tietää, että tämä metsänpeitosta muistuttava alue onkin luonnonsuojelualue. Se selitti, miksi metsikkö oli suorastaan maaginen kaiken tämän ulkoilu- ja talousmetsän keskellä.

Tie metsänpeittoon.

Suuntasin tieni kuusikkoon, ja yhtä äkisti kuin perusharju muuttui havukankaaksi, vaihtui avara ja valoisa kangasrinne tiheäksi ja pimeäksi kuusikorveksi, jonka tanner oli märkää astua ja luonteikkaiden puunjuurien sekä maahan langenneiden ja siinä maatuvien runkojen hallitsemaa. Polkuja ei enää maasta juuri erottanut.

Karttaan merkitty valtava, kolmia haljennut siirtolohkare.

Tässä siis.

Luonnonsuojelualueeksi merkattu kaistale kartassa tuntui itse maastossa paljon suuremmalta. Kenties se johtui maaston hankaluudesta, kapeiden kuusien tiheydestä ja maan märkyydestä. Vaikkei kartalta katsottuna alue ole mikään ihmeellinen, suosittelen lämpimästi tässä metsänpahasessa vierailua. Kokemus oli äärimmäisen tunnelmallinen, jopa niinkin, että liikutuin tästä matkanpätkästä enemmän kuin itse retken määränpäästä.

Ilta-aurinko ylsi korven pohjalle.

Suuren miehen sanoin, elämä... löytää keinot.

Korvikon läpi rämmittyäni löysin itseni auton mentävän soratien laidasta. Olin päätynyt kunnan vedenottamolle, jonka laitos on louhittu soratien päässä nousevan Kokkokallion sisään. Eksyttyäni vahingossa vedenottamon aidatulle pihalle pääsin viimein määränpääni läheisyyteen. Aurinko paistoi vielä lämpimiä säteitään lounaasta juuri Hiidenveden etelärannalle, kun aloin kivuta pitkin kallion rinnettä.

Pahaenteinen kunnallislaitos

Tähän mennessä tällä Kevätseuranta-retkellä ei oltu päästy seuraamaan kevään merkkejä juuri lainkaan, mutta aukean soratien laita muutti asian. Metsän siimeksestä päästyäni havaitsin yksinäisen kukkivan näsiän, muutaman leskenlehden sekä Kokkokallion alarinteestä komeita sinivuokkopuskia. Nokkosperhosia liihotteli parivaljakkoina ohitse.

Näsiä on aivan kukkimisaikataulussaan.

Kokkokallio on 80 metriä merenpinnan yläpuolella. Se nousee etelästä lähestyttynä jyrkästi, joten hyväpohjaiset kengät ovat varsin kannattavat. Hiidenveden suuntaan osoittaa melko puhdas kallioseinämä, josta sammal ja muutama kitukasvuinen puu kuitenkin pitää kiinni.

Puolimatkassa kallion huipulle. Taustalla näkyy Papinsaari.

Huhtikuun keväiset auringonsäteet ja avoimet kalliot ovat edukkaita paikkoja kyiden paistatella. Matelijoiden ystävänä toivoin kovasti tapaavani suomuystävän, ja yllä olevan kuvan otettuani sellaiseen törmäsinkin. Kyseinen kyy kieltäytyi kuvasta painellen kiven alle piiloon. On helppo ymmärtää, miksi muinaissuomalaiset katsoivat kyyn olevan väkevä maahinen, haltijaolento, jolla oli kyky ja oikeus kulkea maan ja maanalisen välillä; nimittäin tutkittuani lohkaretta, jonka suojiin käärme katosi, en nähnyt minkäänlaista koloa tai kuoppaa, jonne huveta.

Kokkokallion huipulta avartuu komea näkymä Hiidenvedelle ja sen lähirannoille. Jääkauden työn tulos on selkeästi näkyvillä paitsi alastomassa kalliossa, myös maisemassa alati toistuvissa siirtolohkareissa ja halkaistuissa ja pirstaloituneissa kivissä, joista käkkyräiset männyt yrittävät epätoivoisesti saada kasvupintaa.

Kokkokallion päällä on paljon avaraa kalliotilaa, joten se on suosittu retkipaikka. On kuitenkin jokaisen kansalaisen velvollisuus tiedostaa, milloin ja missä on otollinen hetki pystyttää tulta ja miten sen kanssa käyttäydytään; huipun takaa alkavassa metsässä näkyi muutaman aarin laajuinen vanhan metsäpalon hiiltämä alue. Saattoihan se olla luonnon aiheuttamakin, mutta epäilykseni nousivat silti.

Kokkokallion keskirinteestä avautuva maisema Kopunlahdelle.

Perillä!

Karun kasvualustan valinneita.

Kallion huipun takana valtaa pitää mäntykangasmetsä, jonka etulaidassa kasvaa joukko vanhoja katajia. Tämä metsäalue on paikallisten joukossa suhteellisen suosittu ulkoilupaikka, mutta karttoihin sitä ei käsittääkseni ole juuri merkitty. Näin ollen metsässä on mukava liikkua selkeästi erottuvilla poluilla, mutta niitä ei ole kävelty niin että ne olisivat täysin levinneet. Ympäristö on hauskaa pirstaloitunutta kalliota, joka muodostaa pieniä luolia, jotka vaikuttavat olevan omiaan pesintäpaikoiksi. Tässä metsikössä havaitsin myös linnun, jonka puheenjohtaja-kapteeni Aallon armeliaalla avustuksella tulkitsin ehkä pikkutikaksi. Sain näppäistyä siitä kuvan joka muistuttaa lähinnä kryptideistä otettua "todistusaineistoa".

Jääkauden kurittamaa kalliota sekä varjoni jos olisin sarjamurhaaja.

Vanhaa metsäpaloaluetta

Mysteeritikka! Vai Koimies? Flatwoodin hirviö?

Kokkokallion maisema metsän siimeksestä.

Kuusenkäpyjen suolistajaiset

Mäntykangasmetsä muuttuu kosteikoksi, ja kosteikko muuttuu äkisti avohakkuualueeksi, jonka keskeltä kulkee soratie kohti Veikkoinkorven teollisuusaluetta. Sen ohi kulkee selkeitä polkuja ja muutama pururata, jotka viimein saavuttavat Hanko-Hyvinkään varteen vedetyn ohitustiepätkän kävelytien. Kyseinen kävelytie on mahdottoman yksitoikkoinen, joten lähinnä seurasin sitä pysytellen yhä metsänpuoleisilla poluilla, kunnes ohitustie muuttuu Haapakyläntieksi ja näin ollen olin virallisesti palannut Hiidenrantaan.

Polun varressa ollut suppa, myös yksi mukava jääkauden merkki.

Pystyyn kuollut koivu on ollut tikkojen riepoteltavana.

Reitti, jonka kuljin tässä retkiraportista retkimuistelmaksi muuttuneessa tekstissä, kesti loppujen lopuksi noin kaksi tuntia. Yleiseen eksymiseen ja sompailuun kului kuitenkin todennäköisesti ainakin puoli tuntia. Myös Kokkokalliolle pääsy on kaikkein helpointa, jos aloittaa sieltä, minne itse lopetin, eli Veikkoinkorvesta. Jos pelkkä Kokkokallion ihailu on mielessä, tämä lienee kannattavinta. Kuitenkin ehdottomasti suosittelen tutustumista korpimetsään, johon matkan varrella päädyin seikkailemaan. Jos tämän pandemian hälvettyä päätätte maakuntamatkailla Vihdissä tekemässä pienimuotoisen päiväretken, niin Kokkokallio ja sen lähimaasto ovat varteenotettava vaihtoehto.

Lopullinen Kevätseuranta-lajilistani ei ollut tältä retkeltä mitenkään erityisen huikea, mutta uskon, että jos osaisin tunnistaa lintuja kuulon perusteella esimerkiksi ollenkaan, olisi lajinhavaintolistani ehkä muutamaa lajia pitempi. Mutta ei tämä kilpailu olekaan. 

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!

Pelastetaan pörriäiset!

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri aloittaa monimuotoisuusteemaisen ympäristökasvatus- ja luonnonsuojelukampanjan, joka kutsuu mukaan kylvämään kukkia ja tutustumaan pölyttäjähyönteisten maailmaan.

Pelastetaan pörriäiset! -kampanja kannustaa pieniin tekoihin monimuotoisuuden hyväksi. Yksittäinen ihminen voi kylvää niittykukkia niille sopiville alueille, ylläpitää läpi kesän kukkivaa pihaa tai parveketta, tehdä hyönteishotelleja tai jättää pihalleen lahopuuta ja hoitamatonta aluetta. Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri postittaa kampanjan myötä jäsenilleen sekä muille pörriäisten tukemisesta kiinnostuneille niittykukkien siemeniä kylvöohjeineen, tiedottaa sosiaalisessa mediassa ja pyrkii (olosuhteiden salliessa) järjestämään hyönteishotellien nikkarointitapahtuman, niittyretken sekä tutustumiskäynnin mehiläistarhalle.

Pölyttäjähyönteisistä on syytä kantaa huolta. Hyönteisten määrä on romahtamassa maailmanlaajuisesti. Huomattava osa ekosysteemien toiminnoista on riippuvaisia hyönteisistä, ja muun muassa ihmisen ruuantuotanto on vaarassa, mikäli hyönteiskatoa ei saada pysäytettyä. Tutut pörriäiset ovat ihmiselle korvaamattoman tärkeitä. Luonnonvaraiset kimalaiset pölyttävät merkittävän osan ihmisen ravintokasveista. Tärkeitä pölyttäjiä kimalaisten ohella ovat myös mehiläiset ja kukkakärpäset sekä jossain määrin ampiaiset ja tietyt perhoset ja kovakuoriaiset.

Kimalaisia uhkaavat etenkin maatalouden tuholaistorjuntamyrkyt sekä sopivien elinympäristöjen katoaminen. Kimalaisten suosimat, luonnonvaraisia kukkia kasvavat pientareet, avo-ojat, niityt ja laitumet ovat vähentyneet maankäytön muutosten myötä. Laajat viljelymaat, joissa kasvaa vain yhtä tuotantokasvilajia ja joissa tuholaisia torjutaan kemiallisesti, eivät juuri sovellu kimalaisten elinympäristöiksi. Varhaiskeväällä kukkivat pajut ovat heräilevien kimalaiskuningattarien tärkeimpiä ravinnonlähteitä, ja “maiseman siistiminen” pajukoita poistamalla vaarantaa kuningattarien selviytymisen ja siten koko kimalaispesien syntymisen. Kimalaiset tarvitsevat keväästä syksyyn kukkivia monilajisia ympäristöjä.

Kylvämällä niittykukkia voidaan tarjota konkreettista apua kimalaisille. Tekemällä hyönteishotelleja autetaan etenkin erakkomehiläisiä ja muita hyönteisiä, jotka kärsivät sopivien pesäkolopaikkojen pulasta. Pelastetaan pörriäiset! -kampanjan ympäristökasvatuksellinen sisältö vaikuttaa myös yleiseen tietouteen kimalaisten, muiden pölyttäjähyönteisten, luonnonkukkien ja monien muiden lajien sekä kokonaisten ekosysteemien tilanteesta ja niiden suojelun välttämättömyydestä. Luomme kampanjan ohessa myös materiaaleja ja toimintamalleja, jotka annetaan kaikkien kiinnostuneiden hyödynnettäväksi.

Kampanjan toteuttamiseen on saatu Symbioosin ry:n luonnonsuojeluapurahaa.

Lisätietoja antaa Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja: Milla Aalto, milla.m.aalto@utu.fi

Kuva: Susanna Soisalo

Kuvaterveiset elokuun mökkileiriltä

Nuorten luonnonharrastusleiri Salon Kiskossa 17.-19.8.2018

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri vei kymmenkunta nuorta viikonlopuksi nauttimaan leirielämästä Salon maaseudulle. Viikonlopun ohjelmassa oli runsaasti retkeilyä ja leppoisaa ajanviettoa mökillä.

Louhelan tilalla majoitusrakennuksina toimi kaksi pientä kaunista maalaistaloa.
Pihapiirissä riitti tilaa telttailulle ja omille ajanvietteille.

Tältä näyttävät Salon syrjäseudut. Välillä on mukavaa tarkkailla luontoa myös kulttuurimaisemissa.

Louhelan pihapiirissä on koko kattaus vanhoja maatilan rakennuksia.

Pihan perältä avautuu näkymä pelloille ja joelle.

Ison tuvan ympäriltä löytyi tasaista maata teltoille.

Pikkutupa henki vanhan ajan tunnelmaa. Myös umpeen remontoidun vintin ikkunassa näkyi pitsiverhot...

Ensimmäisenä iltana havainnoitiin viereiselle pellolle laskeutuneita kurkia ja hanhia,
joiden syksyisiä ääniä saatiinkin kuunnelle vielä päivän laskeuduttuakin.

Illan pimennyttyä paistoimme lettuja nuotiolla. Osa heittäytyi nurmikolle
odottelemaan tähdenlentoja Perseidien meteoriparvesta.

Halukkaat heräsivät varhain aamulla linturetkeä varten.

Aamu sarasti selkeänä, mutta pian saatiin rankka sadekuuro, joka kasteli aamuretkeläiset ja herätti ulkosalla nukkujat.

Sateenkaari piirtyi kuuron jälkeen taivaalle.

Lintujen lisäksi pelloilla käyskenteli valkohäntäpeuroja. Aamun usvainen ilma tosin heikensi näkyvyyttä.

Ison tuvan eteiseen ilmaantui Luonto-Liiton tapahtumille tyypillisesti havaintolista.

Viikonlopun kohokohta oli melontaretki alas Kurkelanjokea Kiskon Kirkkojärvelle. Kapeassa ja mutkaisessa joenuomassa eteneminen oli aloittelijoille haasteellista, mutta lähestyttäessä järveä joki leveni ja melontatekniikka alkoi sujua kaikilta.

Ennen Kirkkojärveä alitettiin näyttäviä vanhoja siltoja, ja ohitettiin leveämpiä virtauskohtia. Kanootin hallinnassa oli kuitenkin täysi työ, eikä kameraa ehtinyt pahemmin kaivaa esille. Lopulta järven selkä aukesi edessä harmaana ja tuulisena.

Kuivan kesän jäljiltä veden pinta oli tavallista alempana, joten hyviä rantautumispaikkoja oli vaikeampi löytää. Rantautuminen sujui lopulta kuitenkin mallikkaasti. Kanootit vedettiin kivikkoon.

Tauko pidettiin Pappilanniemen tulentekopaikalla. Porukka vaikutti väsyneeltä, mutta pienen voimien palauttelun ja evästelyn jälkeen jaksettiin meloa vielä takaisin leiriin.

Kaikki kajakit ja kanootit saapuivat onnellisesti perille suunnitellussa aikataulussa.

Iltaa vietettiin saunoen, uiden ja paljussa rentoutuen. Yläpihan grillipaikalla päästiin vielä paistamaan tikkupullaa iltapalaksi.

Sunnuntaina ohjelmassa oli sieni- ja marjaretki. Ennen metsään pääsyä meitä ihastuttivat paikalliset hevoset.

Polku oli leveä mutta paikoin hieman umpeenkasvanut. Tuoreesta metsästä löytyi yllättävän hyvin sieniä menneen kesän superkuivaan säähän nähden, ja marjaämpärikin sai täytettä.

Kanttarelleja löytyi, kunhan silmä tottui erottamaan niitä kasvillisuuden seasta.

Sienikassi täyttyi hyvää tahtia.

Satoisin sienilaji olikin vuodenajalle tyypillisesti kanttarelli. Sekaan löydettiin myös haperoita.

Matkalla metsään ja takaisin saatiin ihastella tienpientareiden kukkaloistoa.

Saalis käsiteltiin lounaan jälkeen. Leirin päätösaterialla saatiin maistella sienilisäkkeitä ja nauttia suklaakakusta tuoreilla mustikoilla.

Matot nostettiin siivouksen ajaksi kuistille tuulettumaan. Tilausajoa odotellessa oli vielä aikaa rentoutua ja pelailla pihassa.

Auringonpaisteessa kelpasi lekotella.

Lopuksi otettiin välttämätön ryhmäkuva. Toivottavasti syksyllä ehditään vielä uudestaankin mökkeilemään!

Kuulostiko tämä mukavalta? Lähtisitkö mukaan seuraavalle mökkileirillemme? Missä päin eteläistä Suomea olisi kivaa leireillä? Kerrohan toki toiveistasi meille, niin voimme tehdä yhdessä vieläkin hienompia reissuja. Syksyn leirit, retket ja muut tapahtumat ideoidaan ja laitetaan kalenteriin sadonkorjuuillanviettomme yhteydessä 5.10. Turussa Koroisten kahvilalla. Tervetuloa mukaan!

Teksti: Silja Aalto
Kuvat: Silja Aalto & Milla Aalto