Urho Kekkosen kansallispuisto – suon litsahtelusta tunturin huminaan

Tunnelmia nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Helene Helo
Kuvat: Sampo Rouhiainen

Urho Kekkosen kansallispuiston luonnossa riitti ihasteltavaa. Kurssin vaellus oli minun ja siskoni ensimmäinen Lapin-reissu ikinä, joten koivikkoiset tunturit, kivikkoiset kurut ja kirkasvetiset purot tekivät meihin lähtemättömän vaikutuksen. Kansallispuiston vaihteleva maasto ja monipuolinen eläimistö tarjosi kuitenkin hienoja luontoelämyksiä kurssin kokeneemmillekin Lapin-kävijöille. 

Urho Kekkosen kansallispuiston pinta-alasta suurin osa on männikköä, mutta ehdimme vaelluksellamme kulkea myös puuttomilla ja kivikkoisilla tuntureilla sekä alavien maiden kosteilla, Kainuun maisemia muistuttavilla suo- ja metsämailla. Tuntureilla kasvoi sekä vaivaiskoivua että maisemalle ominaista tunturikoivua, joka on hieskoivun käppyräinen alalaji. Lisäksi oli myös paljon kanervaa ja jonkin verran katajia. 

Aivan Sokostin karua huippua sekä soiden mättäitä lukuun ottamatta maata peittivät alati variksenmarjaa sekä paikoin myös mustikkaa ja riekonmarjaa pursuilevat varvikot. Soilla törmäsimme iloksemme välillä lakkaan, jota söimme ahnaasti, sillä tuoretta ruokaa ei vaelluksella ollut paljoakaan tarjolla.  

Kivikkoiset ja juurakkoiset polut vaativat kulkijalta jonkin verran keskittymistä, koska joka askeleella varomattoman jalka saattoi takertua kiveen tai kasvinosaan. Etenkin matka Sokostin huipulle koostui lähinnä kivenmurikoiden päällä kävelemisestä. Onneksi vaelluksella ei ollut kiire, joten maisemia saattoi pysähtyä ihailemaan vähän väliä. Loppukesän maisemat olivat vielä sangen vihreitä, mutta syksyn merkkejä, kuten kellastuvia koivunlehtiä, näkyi jo.

Satunnaiset purojen ylitykset toivat kulkemiseen vaihtelua ja hieman jännitystäkin. Selvisimme kuitenkin suuremmitta mulahduksitta; vaellussauva ja maastosta löytyneet karahkat olivat hittituotteita. Vaikka kylmän ja ajoittain reippaasti virtaavan puron kivikkoiselle pohjalle astuminen paljain jaloin tuntui aluksi vähän turhankin virkistävältä, kenkien ja sukkien riisuminen ja jalkojen vilvoittelu kirkkaassa vedessä antoi lopulta kummasti puhtia kävelemiseen. Purot olivat myös vaelluksen tärkeimmät vedenottopaikat. Niiden vesien puhtaus (juomavesi kannattaa kuitenkin keittää) ja raikas maku on ehdottomasti yksi kansallispuiston hienouksista. 

Vaikka Urho Kekkosen kansallispuistossa riittää kiinnostavia kivimuodostelmia, ja vaikka näkymät yli tunturien, metsien ja järvien ovatkin hienoja, itseäni ilostuttivat eniten kansallispuiston moninaiset eliöt. En ollut ennen nähnyt tunturikoivuja enkä riekonmarjaa omin silmin, ja uusia tuttavuuksia oli myös eläinkunnan edustajissa. 

Vaelluksella nähtiin ainakin kuukkeli, kärppä, poroja, riekkoja, sopuleita ja särki. Vanhoja tuttuja olivat muun muassa sammakot (joista pidimme kovasti) ja lukemattomat hyttyset (joista pidimme vähemmän). Vesilintuja ja lentävistä hyönteisistä muita kuin vertamme janoavia näimme vain muutaman. Hirvenkakkaa oli sen sijaan runsaasti. 

Kansallispuiston maasto oli pääosin avaraa, mikä helpotti kulkemista ja näkymien ihailua. Silmä lepäsi tunturien loivilla rinteillä, metsien ja soiden vehreillä mättäillä sekä aukeiden tyynillä lammilla. Vuoroin hyttysten ininä, vuoroin tuulen humina korvissa, auringolta ja hyttysiltä suojaavissa vaatteissa ja kevenevä rinkka selässä kulkijan kelpasi kulkea – siitä kansallispuiston elävä ja eloton, karu ja kaunis luonto piti huolen. 

Tekstiä varten on haettu tietoa Metsähallituksen luontoon.fi-sivustolta sekä Luontoportista. 

Lue myös toisen kurssilaisen retkiraportti vaellukselta!

Vaelluskurssilla Lapissa

Retkikertomus nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Joona Wallman
Kuvat: Joona Wallman, Sampo Rouhiainen 

Luonto-Liiton vaelluskurssi suuntasi tänä vuonna Urho Kekkosen kansallispuistoon. Vaellusta edelsi kolme teoriailtaa, jotka sisälsivät tiukkaa asiaa retkeilystä sekä käytännön vinkkejä. Matkustimme yöjunalla Rovaniemelle, jossa kokoonnuimme ja tapasimme Sampon, joka oli vaelluskurssimme kouluttaja sekä vaelluksen johtaja. Sampon lisäksi meitä oli vaeltamassa kahdeksan kurssilaista.

Rovaniemeltä jatkoimme matkaa bussilla Kiilopään tunturikeskukseen, joka toimi vaelluksemme lähtö- ja määräpaikkana. Kiilopäällä söimme keittolounaan ja lähdimme sen jälkeen vaeltamaan. Ensimmäisenä vaelluspäivänä vaelsimme pitkälti avotunturissa. Matkalla näimme hienon kurun, jonka pohjalla oli vielä hiukan lunta jäljellä, vaikka olikin elokuu. Kävellessä oli hyvin aikaa tutustua muihin sekä aloittaa rutiinin etsiminen vaeltamiseen. Alusta asti porukka tuntui toimivan hyvin yhdessä.

Ensimmäisellä leiripaikalla oli hyvin aikaa pystyttää rauhassa majoitteet ja kokkailla päivällistä. Sää salli tulenteon, joten kokoonnuimme nuotiopaikan läheisyyteen kokkaamaan. Illalla ennen nukkumaan menoa leikimme vielä yhdessä.

Toisen vaelluspäivän aamu, eli ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä, lähti melko hitaasti liikkeelle. Porukka vasta opetteli rutiineja. Kävelemään päästyämme päivä alkoi kuitenkin sujua, ja keskusteluakin syntyi mukavasti. Lounaalle menimme hienolle paikalle puron varteen. 

Toisena päivänä saimme reissun ensimmäisen vesistönylityksen. Muilla ei ollut juurikaan kokemusta vesistönylityksistä, mutta kaikki selvisivät kunnialla yli. Muutama sauva auttoi ylittäessä etenkin siksi, että Sampo toimi ”sauvataksina” ja kuljetti sauvoja toiselle puolelle jokea ensimmäisten ylittäjien käytettyä niitä. 

Toiseen päivään mahtui myös toinen vesistönylitys. Vanha silta oli päässyt huonoon kuntoon ja purettu, mutta joku omatoiminen retkeilijä oli virittänyt narun ja kaksi lankkua joen kohdalle. Kohta oli hieman haastava, mutta ei kuitenkaan niin haastava, etteikö siitä olisi ilman rinkkaa päässyt yli. Tällä kertaa Sampon palveluksia tarvittiin ”rinkkataksina” isoimpien rinkkojen kuljettamiseen lankkusiltaa pitkin joen yli. Yöksi jäimme epäviralliselle tulipaikalle lähelle toista ylityspaikkaa.

Kolmantena vaelluspäivänä saimme aamun lähtöä melkein tunnin nopeutettua. Päivä oli matkallisesti aika pitkä, mutta löytämämme luonnon antimet piristivät matkaa. Löysin pari tattia, joista tein sienipastaa ja saimme kaikki maistaa Lapin ihania hilloja.

Kolmannen vaelluspäivän iltana saavuimme vaelluksen puoliväliin Luirojärvelle, jossa vietimme lepopäivän. Osa porukasta kävi vielä pitkän vaelluspäivän jälkeen peseytymässä Luirojärven saunassa.

Neljäntenä vaelluspäivänä ei ollut kiire herätä, koska leiriä ei tarvinnut purkaa. Saimme rauhassa syödä aamiaista ja tehdä aamutoimia. Suurin osa porukasta lähti rauhallisen aamun jälkeen huiputtamaan Sokosti-tunturia, joka on 718 metriä korkea, kansallispuiston korkein. Luirojärven tuvalta Sokostille on neljä kilometriä suuntaansa. Rinkat jätettiin leiriin Luirojärvelle. Mukaan varattiin hiukan evästä, juotavaa ja sadevarusteet. Sadevarusteita ei tosin juuri tarvittu, koska säät suosivat matkalla.

Sokostille nousu oli jyrkkä, mutta matka vaivan arvoinen. Maisemat olivat yhtä hienot, kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkin. Sokostin laella kelpasi nauttia suklaata ja pähkinöitä sekä ottaa kuvia. Tamperelaisten partiolaisten avulla saimme ryhmästä edustavan ryhmäkuvan. Illalla, kun saunassa ei ollut kovaa ruuhkaa, oli aikaa nauttia saunan leppeistä löylyistä. Myös pulahdus viileään Luirojärveen illalla auttoi huuhtomaan päivän rasituksen pois kehosta.

Viidentenä vaelluspäivänä liikkeellelähtö tuntui helpolta, koska vaelluksen puolivälissä ruokaa on kulunut sen verran, että rinkat eivät ole enää niin painavia. Silloin kävely sujuu helpommin. Päivä alkoi helpolla vesistönylityksellä, jossa sai vielä huuhtoa jalkoja. Tässä vaiheessa vaellusta ryhmä oli muuttunut hyvinkin tiiviiksi ja keskusteluja saattoi käydä aika vapaasti. Minulla meni viides päivä todella nopeasti hyvien keskustelujen ansiosta. Yötä olimme Salonlammen laavulla.

Viidennen päivän lopussa tapahtunut loukkaantuminen hidasti lähtöä kuudentena päivänä, mutta ryhmä selvisi todella hienosti ”tulikokeesta” eli päivämatkan kulkemisesta ilman Sampoa. Minä ja Sampo tulimme sitten muun ryhmän perässä, ja päivän aikana saimme tahtia sen verran kirittyä, että saavuimme kuudennen vaelluspäivän yöpaikalle Niilanpään päivätuvalle vain noin tunnin verran muun ryhmän jälkeen. 

Viimeisenä iltana kävimme yhdessä läpi vaelluksen onnistumisia ja haasteita, sekä tarpeellisia ja tarpeettomia varusteita. Ehdottomasti vaelluksen suosituin varuste oli vaellussauva, joita piti tehdä toinenkin kovan kysynnän vuoksi. Vanha oppi ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” pätee erityisesti vaeltamiseen, ja vapaaehtoisena kotitehtävänä kunkin on mahdollista vielä kehittää omaa vaellusosaamistaan miettimällä omista varusteistaan, mitkä itselle olisivat hyödyllisiä varusteita.

Seitsemännen päivän patikointi Niilanpäästä oli ohi noin tunnissa, jonka jälkeen pääsimme takaisin Kiilopäälle syömään ja ennen kaikkea peseytymään. Kiilopäältä aloitimme noin 20 tunnin mittaisen kotimatkamme repullisella uusia kokemuksia ja hyvää mieltä. 

Kirjoittaja on innokas vaeltaja ja partiolainen, joka on käynyt Lapissa vaeltamassa joka vuosi vuodesta 2013.

Kuvaterveiset elokuun mökkileiriltä

Nuorten luonnonharrastusleiri Salon Kiskossa 17.-19.8.2018

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri vei kymmenkunta nuorta viikonlopuksi nauttimaan leirielämästä Salon maaseudulle. Viikonlopun ohjelmassa oli runsaasti retkeilyä ja leppoisaa ajanviettoa mökillä.

Louhelan tilalla majoitusrakennuksina toimi kaksi pientä kaunista maalaistaloa.
Pihapiirissä riitti tilaa telttailulle ja omille ajanvietteille.

Tältä näyttävät Salon syrjäseudut. Välillä on mukavaa tarkkailla luontoa myös kulttuurimaisemissa.

Louhelan pihapiirissä on koko kattaus vanhoja maatilan rakennuksia.

Pihan perältä avautuu näkymä pelloille ja joelle.

Ison tuvan ympäriltä löytyi tasaista maata teltoille.

Pikkutupa henki vanhan ajan tunnelmaa. Myös umpeen remontoidun vintin ikkunassa näkyi pitsiverhot...

Ensimmäisenä iltana havainnoitiin viereiselle pellolle laskeutuneita kurkia ja hanhia,
joiden syksyisiä ääniä saatiinkin kuunnelle vielä päivän laskeuduttuakin.

Illan pimennyttyä paistoimme lettuja nuotiolla. Osa heittäytyi nurmikolle
odottelemaan tähdenlentoja Perseidien meteoriparvesta.

Halukkaat heräsivät varhain aamulla linturetkeä varten.

Aamu sarasti selkeänä, mutta pian saatiin rankka sadekuuro, joka kasteli aamuretkeläiset ja herätti ulkosalla nukkujat.

Sateenkaari piirtyi kuuron jälkeen taivaalle.

Lintujen lisäksi pelloilla käyskenteli valkohäntäpeuroja. Aamun usvainen ilma tosin heikensi näkyvyyttä.

Ison tuvan eteiseen ilmaantui Luonto-Liiton tapahtumille tyypillisesti havaintolista.

Viikonlopun kohokohta oli melontaretki alas Kurkelanjokea Kiskon Kirkkojärvelle. Kapeassa ja mutkaisessa joenuomassa eteneminen oli aloittelijoille haasteellista, mutta lähestyttäessä järveä joki leveni ja melontatekniikka alkoi sujua kaikilta.

Ennen Kirkkojärveä alitettiin näyttäviä vanhoja siltoja, ja ohitettiin leveämpiä virtauskohtia. Kanootin hallinnassa oli kuitenkin täysi työ, eikä kameraa ehtinyt pahemmin kaivaa esille. Lopulta järven selkä aukesi edessä harmaana ja tuulisena.

Kuivan kesän jäljiltä veden pinta oli tavallista alempana, joten hyviä rantautumispaikkoja oli vaikeampi löytää. Rantautuminen sujui lopulta kuitenkin mallikkaasti. Kanootit vedettiin kivikkoon.

Tauko pidettiin Pappilanniemen tulentekopaikalla. Porukka vaikutti väsyneeltä, mutta pienen voimien palauttelun ja evästelyn jälkeen jaksettiin meloa vielä takaisin leiriin.

Kaikki kajakit ja kanootit saapuivat onnellisesti perille suunnitellussa aikataulussa.

Iltaa vietettiin saunoen, uiden ja paljussa rentoutuen. Yläpihan grillipaikalla päästiin vielä paistamaan tikkupullaa iltapalaksi.

Sunnuntaina ohjelmassa oli sieni- ja marjaretki. Ennen metsään pääsyä meitä ihastuttivat paikalliset hevoset.

Polku oli leveä mutta paikoin hieman umpeenkasvanut. Tuoreesta metsästä löytyi yllättävän hyvin sieniä menneen kesän superkuivaan säähän nähden, ja marjaämpärikin sai täytettä.

Kanttarelleja löytyi, kunhan silmä tottui erottamaan niitä kasvillisuuden seasta.

Sienikassi täyttyi hyvää tahtia.

Satoisin sienilaji olikin vuodenajalle tyypillisesti kanttarelli. Sekaan löydettiin myös haperoita.

Matkalla metsään ja takaisin saatiin ihastella tienpientareiden kukkaloistoa.

Saalis käsiteltiin lounaan jälkeen. Leirin päätösaterialla saatiin maistella sienilisäkkeitä ja nauttia suklaakakusta tuoreilla mustikoilla.

Matot nostettiin siivouksen ajaksi kuistille tuulettumaan. Tilausajoa odotellessa oli vielä aikaa rentoutua ja pelailla pihassa.

Auringonpaisteessa kelpasi lekotella.

Lopuksi otettiin välttämätön ryhmäkuva. Toivottavasti syksyllä ehditään vielä uudestaankin mökkeilemään!

Kuulostiko tämä mukavalta? Lähtisitkö mukaan seuraavalle mökkileirillemme? Missä päin eteläistä Suomea olisi kivaa leireillä? Kerrohan toki toiveistasi meille, niin voimme tehdä yhdessä vieläkin hienompia reissuja. Syksyn leirit, retket ja muut tapahtumat ideoidaan ja laitetaan kalenteriin sadonkorjuuillanviettomme yhteydessä 5.10. Turussa Koroisten kahvilalla. Tervetuloa mukaan!

Teksti: Silja Aalto
Kuvat: Silja Aalto & Milla Aalto

Retkeilyä kesäyössä

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin yöretki Rauvolanlahdelle 9.6.2018

Teksti: Milla Aalto
Kuvat: Milla Aalto & Katariina Riipinen

Luonnonystävän kannattaa ottaa vuoden valoisimmasta ajasta kaikki irti retkeilemällä myös öisin. Monen montaa yötä ei kuitenkaan kuka tahansa pysty kukkumaan ulkosalla, eikä se välttämättä olisi kovin terveellistäkään, mutta edes yksi kesäyö kannattaa yrittää viettää luonnontarkkailun merkeissä. Jos hämärässä metsässä yksin oleminen vaikuttaa pelottavalta ajatukselta tai  sopivaa retkikohdetta ei tunnu löytyvän tai jos vaikka yksinään ei vain tule lähdettyä liikkeelle, hyvä tapa varmistaa kesän yöretkielämys on lyöttäytyä johonkin samanhenkiseen retkeilyporukkaan.

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri pyrkii toteuttamaan nuorille suunnatun kesäyöretken vuosittain. Tälle kesälle niitä suunniteltiin peräti kaksi. Retkistä ensimmäinen on jo takana. Kohteena oli Turun ja Kaarinan rajalla sijaitseva Katariinanlaakson, Rauvolanlahden ja Vaarniemen luonnonsuojelualueiden kokonaisuus. Ajankohdaksi valittiin kesäkuun alkupuoli, jotta retkellä voitaisiin kuulla yölaulajalintuja.

Kello yhdentoista aikaan retken osallistujat kokoontuivat Uittamolla Katariinanlaakson parkkipaikalla. Auringon viimeiset säteet vielä valaisivat maisemaa, mutta ilma viileni jo. Johdannon jälkeen suunnattiin hämyiseen lehtoon rantaa seurailevalle polulle. Satakieli lauloi lähettyvillä, ja kauempaa kuului punarinta. Tyyni vedenpinta heijasti auringonlaskun värejä. Ilma tuoksui kostealta ja raikkaalta.

Siirtymämatkalla Katariinanlaaksosta Rauvolanlahdelle kohdattiin metsäkauris, joka piileskeli korkean heinikon seassa niin että vain korvat näkyivät. Kaksi käkeä kukkui kilvan. Hämärän metsikön kohdalla nähtiin jonkin pienen eläimen juoksevan tieltä puiden varjoihin, mutta sitä ei havaittu enää uudestaan, joten laji jäi mysteeriksi. Rantaniitylle maisemanhoitotöihin kesäksi tuodut lehmät lepäilivät laitumellaan, eivätkä juurikaan reagoineet ohikulkijoihin.

Kun lähestyttiin lahden rantaa, ilma alkoi käydä yhä kosteammaksi ja siten myös viileämmäksi. Rantaruovikon suunnalta kantautui hassua sirisevää ääntä, kuin jonkin sirkkalinnun laulua. Sirinää pysähdyttiin kuuntelemaan, ja siinä samalla seisoskeltaessa huomattiin lepakko, joka lenteli vinhasti ympäriinsä itikoita saalistaen. Luonto-Liiton Kevätseuranta-kampanjan viimeinen seurantaviikonloppu oli meneillään, ja viikonlopun teemana olivat nimenomaan lepakot, joten tästä saatiin vielä mainio Kevätseuranta-havainto.

Rantaruovikon läpi kulkevilla pitkospuilla siritys kuului jo sen verran läheltä, että ääntelijä pystyttiin varmistamaan pensassirkkalinnuksi. Hieno havainto! Taustalla lauloi myös koko joukko ruokokerttusia sekä ainakin yksi rytikerttunenkin. Niiden innokkaana rätisevä ja poukkoileva konsertti loi jännittävän äänimaiseman öiselle kosteikolle. Ruovikko kohosi korkeana molemmin puolin pitkosreittiä. Auringonlaskun värit olivat jo hiipuneet, ja muutama yksittäinen kirkas taivaankappale erottui miltei pilvettömältä taivaalta.

Pieneltä näköalatasanteelta päästiin katselemaan ruovikon yli. Vähän matkan päässä oli jälleen yksi metsäkauris kaikessa rauhassa ruokailemassa, ja kohta näkyviin ilmestyi toinen, joka eteni loikkien kohti metsän reunaa. Kauriiden puuhia saatiin tarkkailla hyvä tovi, vaikka tihenevässä hämärässä eläimiä olikin jo aika vaikea erottaa maisemasta silloin, kun ne eivät liikkuneet. Harmaahaikara lensi ylitse kookkaana, rauhallisena, tummana varjona. Yksinäinen töyhtöhyyppä kaarsi myös ohi, ja sen valkoinen vatsapuoli näytti suorastaan loistavan kesäyön sinessä.

Jätevedenpuhdistamon altaan nurkalla kuultiin hiukan erikoisempaa kerttusen laulua pusikon kätköstä, ja sitä pysähdyttiin fiilistelemään. Vaikka laulaja oli hyvin lähellä, sitä ei pystynyt oikein havaitsemaan kasvuston seasta. Monipuolisia matkintoja sisältävän kiihkeän laulun perusteella lintu voitiin kuitenkin määrittää melko varmasti luhtakerttuseksi.

Seuraavaksi kiivettiin lintutorniin pitämään evästaukoa ja ihailemaan Rauvolanlahden maisemia. Lahdella lepäili sorsia, mutta valoa oli niin vähän, ettei niistä saanut selkoa. Liro huuteli välillä, samoin metsäviklo. Töyhtöhyyppäkin naukaisi pimeydessä pari kertaa. Luhtakana piti hassua, possumaista ääntään jossain puhdistamon altaan suunnalla. Kerttuset lauloivat taukoamatta.

Äänimaailman mielenkiintoisin yksityiskohta oli kuitenkin huomattavan voimakas sammakkomainen kurnuttelu, jota kuului välillä tornin alapuolelta. Kun eväät oli syöty, laskeuduttiin lähemmäs kuuntelemaan. Äänen lähteestä ei päästy varmuuteen, mutta kyseessä arveltiin olevan mahdollisesti jokin vihersammakko, joita esiintyy nykyään Turun seudulla vieraslajina paikoin runsaastikin.

Matka jatkui puhdistamon altaan viertä Vaarniemen suuntaan. Tiheikön läpi kulkeva polku oli kuin tunneli tai käytävä, jonka loppupää katosi pimeyteen. Laskuojan sillan kohdalla kasvillisuuden seassa kiilui kirkkaita pieniä valopisteitä - kiiltomatoja. Niiden ihmeellistä hehkua jäätiin ihastelemaan. Hämärällä polulla vastaan tuli yksinään kulkeva luontokuvaaja, joka oli myös pysähtynyt kuvaamaan kiiltomatoja.

Koska vakava metsäpalovaara esti tulenteon, retkellä ei suunnattu ylös Vaarniemenkallion laavulle, vaan tehtiin pelkästään kierros Vaarniemen vanhassa lehdossa ennen kuin lähdettiin samaa reittiä takaisin Katariinanlaakson suuntaan. Lehtoa kiertävällä polulla piti ottaa käyttöön jo otsalamput, sillä puiden alla oli aika pimeää ja polku töyssyinen. Otsalamppujen valossa havaittiin erikoinen, kookas ja kirkkaan keltainen kääpä, joka kasvoi vanhan tammen rungolla. Kyseessä taisi olla rikkikääpä.

Vaarniemen lehdosta matka jatkui takaisin Rauvolan pitkospuille. Pieniä sumulauttoja leijaili ruovikon yllä. Lintukonsertti jatkui edelleen huumaavana. Yön pimein hetki alkoi taittua jo kohti auringonnousua ja taivaanrantaan ilmestyä aamunkoiton värejä. Katariinanlaakson läpi ei enää kuljettu metsäpolkua vaan oikaistiin kuntoreitin kautta, jotta yksi retken osallistujista ehti yön viimeiseen bussiin Uittamolta. Retki päättyi kello kahdelta aamuyöllä samalle parkkipaikalle, josta oltiin lähdetty liikkeelle.

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri järjestää seuraavan yöretkensä perjantaina 13.7. Kuusistossa. Katso tapahtumatiedot piirin sivuilta ja ilmoittaudu mukaan!

Sinivuokkoja ja auringonpaistetta

Huhtikuinen Kevätseuranta-retki Tuorlassa

Teksti ja kuvat: Milla Aalto

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piiri järjesti koko perheen Kevätseuranta-tapahtuman Kaarinassa Tuorlan idyllisissä maalaismaisemissa huhtikuun kolmannella viikolla. Auringonpaiste lämmitti, mutta tuuli puhalsi ajoittain jopa navakasti, joten pipoille ja hupuille oli keväisestä lämmöstä huolimatta käyttöä, kun viitisentoista retkeläistä suuntasi Tuorlan lehtoon kevään merkkejä etsimään. Päivän ohjelmaan sisältyi sekä lapsiperheille suunnattu seikkailu luontopolulla että nuortenretki, jolla kierrettiin hieman pidempi lenkki lehdossa ja rannoilla muun muassa lintuja havainnoiden.

Metsässä ei vielä pahemmin vihertänyt – maa oli yhä menneen kesän lehtien peitossa, eikä uutta kasvua juurikaan näkynyt. Sinivuokkoja kuitenkin löydettiin, ja paikoin ne peittivät metsän pohjaa laajoinakin kasvustoina. Äänimaisema oli oikein keväinen, kun peipot ja rastaat konsertoivat pirteästi. Metsän reunassa kukkivat myös leskenlehdet. Pari kurkea havaittiin muuttolennossa. Mehiläisiä nähtiin jo työn touhussa, mutta Kevätseurannan kimalaisia ei tullut vastaan.

Sillä välin, kun lapsiperheet seikkailivat rastiradalla, suuntasi pieni nuorisoretkeläisten joukko rantaan kiikaroimaan lintuja. Kiurujen laulu soi peltojen yllä ja naurulokit kirkuivat pirteästi lahdella. Kauempana rantapellolla soidinteli muutama töyhtöhyyppä. Kevätseuranta-havaintoihin kirjattiin myös kottarainen, västäräkki ja punakylkirastas sekä laulujoutsen. Eniten huomiota sai valtaisa, monen sadan yksilön isokoskeloparvi, joka kelluili aaltojen välkkeessä. Kala- ja lapintiiroja nähtiin myös, ja yksinäinen silkkiuikku havaittiin ruovikon laidassa.

Retken päätteeksi kokoonnuttiin rantalaavulle nuotion ääreen syömään eväitä ja kertaamaan havaintoja – Kevätseurannan tämän vuoden teemalajien havaitsemiselle ajankohta oli vielä vähän varhainen, mutta 11 muuta kampanjan lajia havaittiin. Nuotioaterian jälkiruuaksi tehtiin tikkupullaa, joka oli monelle aivan uusi elämys ja luonnollisesti myös retken kohokohta. Joutsenten huudot kiirivät lahdelta, sinitiaiset puuhailivat pesäpönttönsä ympärillä, ja Myllyoja solisi iloisesti laavun vieressä. Laavussa tuulen suojassa tuli suorastaan kuuma, kun aurinko porotti ja nuotio lämmitti.

Teksti on julkaistu alun perin Kevätseuranta-kampanjan blogissa.