Urho Kekkosen kansallispuisto – suon litsahtelusta tunturin huminaan

Tunnelmia nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Helene Helo
Kuvat: Sampo Rouhiainen

Urho Kekkosen kansallispuiston luonnossa riitti ihasteltavaa. Kurssin vaellus oli minun ja siskoni ensimmäinen Lapin-reissu ikinä, joten koivikkoiset tunturit, kivikkoiset kurut ja kirkasvetiset purot tekivät meihin lähtemättömän vaikutuksen. Kansallispuiston vaihteleva maasto ja monipuolinen eläimistö tarjosi kuitenkin hienoja luontoelämyksiä kurssin kokeneemmillekin Lapin-kävijöille. 

Urho Kekkosen kansallispuiston pinta-alasta suurin osa on männikköä, mutta ehdimme vaelluksellamme kulkea myös puuttomilla ja kivikkoisilla tuntureilla sekä alavien maiden kosteilla, Kainuun maisemia muistuttavilla suo- ja metsämailla. Tuntureilla kasvoi sekä vaivaiskoivua että maisemalle ominaista tunturikoivua, joka on hieskoivun käppyräinen alalaji. Lisäksi oli myös paljon kanervaa ja jonkin verran katajia. 

Aivan Sokostin karua huippua sekä soiden mättäitä lukuun ottamatta maata peittivät alati variksenmarjaa sekä paikoin myös mustikkaa ja riekonmarjaa pursuilevat varvikot. Soilla törmäsimme iloksemme välillä lakkaan, jota söimme ahnaasti, sillä tuoretta ruokaa ei vaelluksella ollut paljoakaan tarjolla.  

Kivikkoiset ja juurakkoiset polut vaativat kulkijalta jonkin verran keskittymistä, koska joka askeleella varomattoman jalka saattoi takertua kiveen tai kasvinosaan. Etenkin matka Sokostin huipulle koostui lähinnä kivenmurikoiden päällä kävelemisestä. Onneksi vaelluksella ei ollut kiire, joten maisemia saattoi pysähtyä ihailemaan vähän väliä. Loppukesän maisemat olivat vielä sangen vihreitä, mutta syksyn merkkejä, kuten kellastuvia koivunlehtiä, näkyi jo.

Satunnaiset purojen ylitykset toivat kulkemiseen vaihtelua ja hieman jännitystäkin. Selvisimme kuitenkin suuremmitta mulahduksitta; vaellussauva ja maastosta löytyneet karahkat olivat hittituotteita. Vaikka kylmän ja ajoittain reippaasti virtaavan puron kivikkoiselle pohjalle astuminen paljain jaloin tuntui aluksi vähän turhankin virkistävältä, kenkien ja sukkien riisuminen ja jalkojen vilvoittelu kirkkaassa vedessä antoi lopulta kummasti puhtia kävelemiseen. Purot olivat myös vaelluksen tärkeimmät vedenottopaikat. Niiden vesien puhtaus (juomavesi kannattaa kuitenkin keittää) ja raikas maku on ehdottomasti yksi kansallispuiston hienouksista. 

Vaikka Urho Kekkosen kansallispuistossa riittää kiinnostavia kivimuodostelmia, ja vaikka näkymät yli tunturien, metsien ja järvien ovatkin hienoja, itseäni ilostuttivat eniten kansallispuiston moninaiset eliöt. En ollut ennen nähnyt tunturikoivuja enkä riekonmarjaa omin silmin, ja uusia tuttavuuksia oli myös eläinkunnan edustajissa. 

Vaelluksella nähtiin ainakin kuukkeli, kärppä, poroja, riekkoja, sopuleita ja särki. Vanhoja tuttuja olivat muun muassa sammakot (joista pidimme kovasti) ja lukemattomat hyttyset (joista pidimme vähemmän). Vesilintuja ja lentävistä hyönteisistä muita kuin vertamme janoavia näimme vain muutaman. Hirvenkakkaa oli sen sijaan runsaasti. 

Kansallispuiston maasto oli pääosin avaraa, mikä helpotti kulkemista ja näkymien ihailua. Silmä lepäsi tunturien loivilla rinteillä, metsien ja soiden vehreillä mättäillä sekä aukeiden tyynillä lammilla. Vuoroin hyttysten ininä, vuoroin tuulen humina korvissa, auringolta ja hyttysiltä suojaavissa vaatteissa ja kevenevä rinkka selässä kulkijan kelpasi kulkea – siitä kansallispuiston elävä ja eloton, karu ja kaunis luonto piti huolen. 

Tekstiä varten on haettu tietoa Metsähallituksen luontoon.fi-sivustolta sekä Luontoportista. 

Lue myös toisen kurssilaisen retkiraportti vaellukselta!

Vaelluskurssilla Lapissa

Retkikertomus nuorten vaelluskurssilta 1.-9.8.2020

Teksti: Joona Wallman
Kuvat: Joona Wallman, Sampo Rouhiainen 

Luonto-Liiton vaelluskurssi suuntasi tänä vuonna Urho Kekkosen kansallispuistoon. Vaellusta edelsi kolme teoriailtaa, jotka sisälsivät tiukkaa asiaa retkeilystä sekä käytännön vinkkejä. Matkustimme yöjunalla Rovaniemelle, jossa kokoonnuimme ja tapasimme Sampon, joka oli vaelluskurssimme kouluttaja sekä vaelluksen johtaja. Sampon lisäksi meitä oli vaeltamassa kahdeksan kurssilaista.

Rovaniemeltä jatkoimme matkaa bussilla Kiilopään tunturikeskukseen, joka toimi vaelluksemme lähtö- ja määräpaikkana. Kiilopäällä söimme keittolounaan ja lähdimme sen jälkeen vaeltamaan. Ensimmäisenä vaelluspäivänä vaelsimme pitkälti avotunturissa. Matkalla näimme hienon kurun, jonka pohjalla oli vielä hiukan lunta jäljellä, vaikka olikin elokuu. Kävellessä oli hyvin aikaa tutustua muihin sekä aloittaa rutiinin etsiminen vaeltamiseen. Alusta asti porukka tuntui toimivan hyvin yhdessä.

Ensimmäisellä leiripaikalla oli hyvin aikaa pystyttää rauhassa majoitteet ja kokkailla päivällistä. Sää salli tulenteon, joten kokoonnuimme nuotiopaikan läheisyyteen kokkaamaan. Illalla ennen nukkumaan menoa leikimme vielä yhdessä.

Toisen vaelluspäivän aamu, eli ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä, lähti melko hitaasti liikkeelle. Porukka vasta opetteli rutiineja. Kävelemään päästyämme päivä alkoi kuitenkin sujua, ja keskusteluakin syntyi mukavasti. Lounaalle menimme hienolle paikalle puron varteen. 

Toisena päivänä saimme reissun ensimmäisen vesistönylityksen. Muilla ei ollut juurikaan kokemusta vesistönylityksistä, mutta kaikki selvisivät kunnialla yli. Muutama sauva auttoi ylittäessä etenkin siksi, että Sampo toimi ”sauvataksina” ja kuljetti sauvoja toiselle puolelle jokea ensimmäisten ylittäjien käytettyä niitä. 

Toiseen päivään mahtui myös toinen vesistönylitys. Vanha silta oli päässyt huonoon kuntoon ja purettu, mutta joku omatoiminen retkeilijä oli virittänyt narun ja kaksi lankkua joen kohdalle. Kohta oli hieman haastava, mutta ei kuitenkaan niin haastava, etteikö siitä olisi ilman rinkkaa päässyt yli. Tällä kertaa Sampon palveluksia tarvittiin ”rinkkataksina” isoimpien rinkkojen kuljettamiseen lankkusiltaa pitkin joen yli. Yöksi jäimme epäviralliselle tulipaikalle lähelle toista ylityspaikkaa.

Kolmantena vaelluspäivänä saimme aamun lähtöä melkein tunnin nopeutettua. Päivä oli matkallisesti aika pitkä, mutta löytämämme luonnon antimet piristivät matkaa. Löysin pari tattia, joista tein sienipastaa ja saimme kaikki maistaa Lapin ihania hilloja.

Kolmannen vaelluspäivän iltana saavuimme vaelluksen puoliväliin Luirojärvelle, jossa vietimme lepopäivän. Osa porukasta kävi vielä pitkän vaelluspäivän jälkeen peseytymässä Luirojärven saunassa.

Neljäntenä vaelluspäivänä ei ollut kiire herätä, koska leiriä ei tarvinnut purkaa. Saimme rauhassa syödä aamiaista ja tehdä aamutoimia. Suurin osa porukasta lähti rauhallisen aamun jälkeen huiputtamaan Sokosti-tunturia, joka on 718 metriä korkea, kansallispuiston korkein. Luirojärven tuvalta Sokostille on neljä kilometriä suuntaansa. Rinkat jätettiin leiriin Luirojärvelle. Mukaan varattiin hiukan evästä, juotavaa ja sadevarusteet. Sadevarusteita ei tosin juuri tarvittu, koska säät suosivat matkalla.

Sokostille nousu oli jyrkkä, mutta matka vaivan arvoinen. Maisemat olivat yhtä hienot, kuin mitä aiemmilta kerroilta muistinkin. Sokostin laella kelpasi nauttia suklaata ja pähkinöitä sekä ottaa kuvia. Tamperelaisten partiolaisten avulla saimme ryhmästä edustavan ryhmäkuvan. Illalla, kun saunassa ei ollut kovaa ruuhkaa, oli aikaa nauttia saunan leppeistä löylyistä. Myös pulahdus viileään Luirojärveen illalla auttoi huuhtomaan päivän rasituksen pois kehosta.

Viidentenä vaelluspäivänä liikkeellelähtö tuntui helpolta, koska vaelluksen puolivälissä ruokaa on kulunut sen verran, että rinkat eivät ole enää niin painavia. Silloin kävely sujuu helpommin. Päivä alkoi helpolla vesistönylityksellä, jossa sai vielä huuhtoa jalkoja. Tässä vaiheessa vaellusta ryhmä oli muuttunut hyvinkin tiiviiksi ja keskusteluja saattoi käydä aika vapaasti. Minulla meni viides päivä todella nopeasti hyvien keskustelujen ansiosta. Yötä olimme Salonlammen laavulla.

Viidennen päivän lopussa tapahtunut loukkaantuminen hidasti lähtöä kuudentena päivänä, mutta ryhmä selvisi todella hienosti ”tulikokeesta” eli päivämatkan kulkemisesta ilman Sampoa. Minä ja Sampo tulimme sitten muun ryhmän perässä, ja päivän aikana saimme tahtia sen verran kirittyä, että saavuimme kuudennen vaelluspäivän yöpaikalle Niilanpään päivätuvalle vain noin tunnin verran muun ryhmän jälkeen. 

Viimeisenä iltana kävimme yhdessä läpi vaelluksen onnistumisia ja haasteita, sekä tarpeellisia ja tarpeettomia varusteita. Ehdottomasti vaelluksen suosituin varuste oli vaellussauva, joita piti tehdä toinenkin kovan kysynnän vuoksi. Vanha oppi ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” pätee erityisesti vaeltamiseen, ja vapaaehtoisena kotitehtävänä kunkin on mahdollista vielä kehittää omaa vaellusosaamistaan miettimällä omista varusteistaan, mitkä itselle olisivat hyödyllisiä varusteita.

Seitsemännen päivän patikointi Niilanpäästä oli ohi noin tunnissa, jonka jälkeen pääsimme takaisin Kiilopäälle syömään ja ennen kaikkea peseytymään. Kiilopäältä aloitimme noin 20 tunnin mittaisen kotimatkamme repullisella uusia kokemuksia ja hyvää mieltä. 

Kirjoittaja on innokas vaeltaja ja partiolainen, joka on käynyt Lapissa vaeltamassa joka vuosi vuodesta 2013.

Uhanalaisajot-pyöräilytempaus järjestetään Turussa Suomen luonnon päivänä

Mediatiedote
Luonto-Liiton ilmastoryhmä
Julkaisuvapaa heti

Nuorten pyöräilytempauksella halutaan nostaa esille luonnon monimuotoisuuden uhkaavaa hupenemista

Luonto-Liiton ilmastoryhmä järjestää jo toista kertaa Uhanalaisajot-tempauksen, sillä luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on tuotava laajemmin esille julkisessa keskustelussa sekä päätöksenteossa ilmastonmuutoksen rinnalla, jotta nykyinen kehityssuunta saadaan kääntymään.

Pyöräilytempauksessa kukin osallistuja edustaa yhtä uhanalaista suomalaista eläinlajia teeman mukaisella asulla. Tänä vuonna tempaus järjestetään Suomen luonnon päivänä 29.8. ja sitä seuraavana sunnuntaina 30.8. useissa eri kaupungeissa samanaikaisesti. 

Uhanalaisajot järjestetään Turussa, Helsingissä ja Tampereella sekä mahdollisesti muillakin paikkakunnilla. Tempauksen osallistujat pyöräilevät kulkueena kaupungin läpi pukeutuneina uhanalaisia suomalaisia eläinlajeja edustaviin asuihin. Uhanalaisajoja koordinoi Luonto-Liiton nuorten ilmastoryhmä, ja mukaan tempaukseen voi ilmoittautua kuka tahansa luonnon monimuotoisuuden tilanteesta huolestunut. 

Turussa tempaus alkaa Tuomiokirkon edestä lauantaina 29.8. klo 14. Kaupunkiajojen jälkeen lähdetään pidemmälle pyöräretkelle Saariston pienelle rengastielle.

Tuoreen tutkimuksen (Syke ja Luke) mukaan Suomella on nyt tällä vuosikymmenellä ensimmäistä kertaa realistinen mahdollisuus muuttaa merkittävästi luonnon monimuotoisuuden kehityssuuntaa. Suomen valtion kansallisen biodiversiteettistrategian tavoite vuosille 2012-2020 oli lajikadon pysäyttäminen. Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu, ja lajiston köyhtyminen on jatkunut hälyttävää vauhtia. Tällä hetkellä jo joka yhdeksäs eliölaji Suomessa on uhanalainen.

Uhanalaisajoista keskustellaan sosiaalisessa mediassa aihetunnisteella #uhanalaisajot. Luonto-Liiton ilmastoryhmä tiedottaa tempauksesta omilla sosiaalisen median kanavillaan, esittelee tempaukseen osallistuvien pyöräilijöiden edustamia uhanalaisia lajeja ja jakaa kuvia myös median käyttöön.

Luonto-Liitto on valtakunnallinen lasten ja nuorten luonnonharrastus-, ympäristökasvatus- ja ympäristönsuojelujärjestö. Se on myös Suomen luonnonsuojeluliiton itsenäinen nuorisojärjestö. Luonto-Liiton ilmastoryhmä on nuorten aktiivien muodostama valtakunnallinen ryhmittymä, joka järjestää monenlaista ilmastoteemoihin liittyvää toimintaa.

Lisätiedot tempauksesta ja haastattelupyynnöt: 

Henna Kurki, tempauksen koordinaattori (Turku)
email: henna_kurki97@hotmail.com
puh: 0400 371 258 

Luonto-Liiton ilmastoryhmä sosiaalisessa mediassa:

Instagram @llilmastoryhma
Twitter @ilmastoryhma
Facebook @LLilmastoryhma  

Taustatietoa: 

Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus: Luonnon monimuotoisuuden väheneminen voidaan pysäyttää. https://www.luke.fi/uutinen/luonnon-monimuotoisuuden-vaheneminen-voidaan-pysayttaa 

Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. https://punainenkirja.laji.fi

 

Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Katariinanlaaksoon

Teksti ja kuvat: Silja Aalto

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

 

Toukokuu - viikko 21 - Turun eteläosa

Kesäinen sää saapui Turun seudulle loppuviikolla. Lämpöä on alkanut olla öisinkin yli kymmenen astetta, ja maiseman yleisilme alkaa olla enimmäkseen vihreä. Hetki takaperin retkeillessä tuli vielä laskettua ensimmäisiä muutolta saapuneita peippoja ja rastaita, mutta nyt voi jo etsiskellä silmä tarkkana niiden pesiä ja jopa poikasia.

Olen jo pitkään suunnitellut jalkautumista meren rantaan, koska huomasin kartalta, ettei kotoani ole kuin vajaat kolme kilometriä rannalle. Torstai-iltana pyörittelin olisiko mukavampaa kävellä Ispoisten uimarannalle vai Rauvolanlahdelle. Retkikohteeksi valikoitui kuitenkin juuri Rauvolanlahti, koska näin kevään puolella siellä voisi tarkkailla lintuja. Uimarannalle tulee varmasti mentyä myöhemmin kesällä joka tapauksessa.

Karttaa tutkiessani huomasin, että Turun eteläosasta voi kävellä Kaarinan rajalle oikeastaan kokonaan metsää pitkin. Tämä pieni patikka kulkee Luolavuoren metsän läpi ja Ispoisten metsän kautta aina Pyhän Katariinan luonnonsuojelualueelle asti. Rauvolanlahden perällä on lintutorni, ja matkaa voisi jatkaa vielä pidemmälle Vaarniemen kalliolle, mistä löytyy näkötorni ja laavu.

Taustakartta: CGI Suomi, RS-karttasarja. kartta.paikkatietoikkuna.fi

Metsäpatikka taittui melko nopealla tahdilla, koska maisemat olivat tuttuja ja tavoitteena oli päästä rantaan ennen auringonlaskua. Mäntymetsät vaihtuivat vehreään lehtoon heti Katariinaa lähestyttäessä, ja Ispoisten kartanon kohdalla kuulin satakielen laulavan ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Kiikarit oli pakattu mukaan, joten ensimmäiseksi kannatti suunnata sinne, missä polku kohtaa rannan. Valoa oli vielä riittävästi kiikarointiin: merellä näykyi yksittäinen silkkiuikku ja telkkä.

Tässä kohtaa huomasi hyvin, että ulkoilijoita oli liikkeellä tavattoman paljon, koska kapealla sillalla sai koko ajan vetäytyä kiinni kaiteeseen ohittavien seurueiden tieltä. Yllättäen sain kuitenkin pari valokuvaa, joissa polku ei ole täynnä värikkäistä tuulitakkeja. Muistelisin tämänkin puusillan olleen 2000-luvun alussa keikkuvista lankuista kyhätty reikäinen pitkos. Kävin silloin lapsena (tai esiteininä) Katariinan laaksossa Luonto-Liiton retkellä, enkä muista meidän törmänneen kapeilla poluilla yhteenkään muuhun ulkoilijaan. Nyt polut ovat hyväkuntoisia ja leveitä, ja kohteen virkistyskäyttö tuntuu jopa kymmenkertaistuneen.

Tammien lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta tuomet olivat jo vihreitä ja täydessä kukassa. Ilmassa olikin vahva makea tuoksu, ja lintujen laulua kuului kaikkialta. Satakielen lisäksi äänessä olivat ainakin mustarastas, laulurastas, punarinta, sirittäjä, tiltaltti ja useat kertut. Uuttukyyhky huhuili kaukaa kumeasti, ja sepelkyyhkyt tepastelivat puolikesyinä pitkin polkua. Puissa oli tapansa mukaan useita käpytikkoja, ja ojassa uiskenteli sinisorsa.

 

Olen toisinaan Katariinan laaksossa ihmetellyt, miksi luonnonsuojelualueella on niin paljon erilaisia kivirakenteita ja pengerryksiä. Vanhan puuston alla maaperä ei näytä olevan luonnonllisessa muodossaan. Onneksi viime vuosien opiskeluissa ja tutkimustyössä olen vihdoinkin löytänyt mielenkiintoisen vastauksen alueen historiasta: aivan polun tekemän lenkin eteläreunaan jäävällä aukiolla sijaitsee Ispoisten kylän entinen tontti.

Kohde on todennäköisesti jäänyt autioksi jo aikaisemmin, mutta 1780-luvun alusta on säilynyt kirjallinen katselmus, jossa todetaan tontin huono kunto ja ehdotetaan Ispoisten kartanon perustamista toiselle paikalle. Kartanon nykyinen päärakennus on vuodelta 1784 ja sijaitsee noin 500 metriä autiotontista suoraan pohjoiseen. Yritin nyt retkeillessäni vilkuilla vanhaa talon paikkaa, mutta kasvillisuus oli jo käynyt niin korkeaksi, ettei kivijalkoja olisi erottanut kuitenkaan. Piti myös huomioida, että polkujen ulkopuolella ei saisi liikkua pesimäaikaan.

Aurinko painui alas metsässä, mutta aukeilla niityillä riitti vielä valoa ja lämpöä. Eväät oli mukava syödä puistopenkillä - katsellen samalla ruokailevia valkohäntäkauriita. Ulkoilijoiden määrän kasvaessa kauriit eivät tunnu enää juuri välittävän ihmisen läsnäolosta. Tässä vaiheessa retkeä päätin jättää lintutorninlla käymisen toiseen kertaan välttääkseni ruuhkia. Rantaniityllä näkyi kuitenkin kiikareilla katsottuna erilaisia kahlaajalintuja. Kotimatkalla taivaalla näkyivät viralliset kesän merkit: ensimmäiset tervapääskyt.

Jos sijaitset Turun eteläosassa tai Kaarinan pohjoisosassa tai pääset seudulle käyttämättä tarpeettomasti joukkoliikennettä, ota nämä retkivinkit mukaasi ja suuntaa omalle Kevätseuranta-retkellesi Katariinanlaakson maisemiin. Muista pitää kahden metrin turvaväli muihin ulkoilijoihin ja välttää ruuhkia.

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!

Syyspäivät Salossa 9.-11.10.2020

Luonto-Liiton peruuntuneiden kevätpäivien tilalle suunnitteilla olevat syyspäivät pidetään 9.-11.10.2020 Salossa Reilan leirikeskuksessa.

Tapahtuman ilmoittautuminen avataan kesällä. Samalla julkaistaan ohjelma ja muut lisätiedot. Elo-syyskuun taitteessa tarkastellaan, salliiko pandemiatilanne tapahtuman toteuttamisen vai siirrytäänkö kuitenkin odottamaan kevään 2021 kevätpäiviä. Syyspäivät pidetään vain, mikäli tilanne on suotuisa.

Syyspäivillä ei ole vielä omia sivuja, mutta tietoja tapahtumasta päivitetään peruuntuneiden kevätpäivien sivuille: www.luontoliitto.fi/kevatpaivat2020

Syyspäivät on Luonto-Liiton väentapaaminen. Se on kaikkien luontoliittolaisten ja liiton toiminnasta kiinnostuneiden yhteinen tapahtuma, jonne saapuu nuoria ja vähän vanhempiakin ympäristövaikuttamisesta ja luonnonharrastuksesta kiinnostuneita ihmisiä ympäri maan tapaamaan toisiaan, viettämään aikaa yhdessä, oppimaan uutta, suunnittelemaan ja kehittämään järjestön toimintaa, olemaan luonnossa ja rentoutumaan.

Syyspäivät on suunnattu etenkin nuorille Luonto-Liiton jäsenille sekä muille luonnosta ja ympäristöstä kiinnostuneille noin 15-29-vuotiaille. Lisäksi on tarjolla ohjelmaa lapsille, minkä toivotaan kannustavan myös perheleiri- ja luontokerhotoiminnassa mukana olevia tulemaan syyspäiville.

Mukaan syyspäiviä järjestämään pääsee ottamalla yhteyttä tapahtuman koordinaattoriin: Milla Aalto, milla.m.aalto@utu.fi, 050 5722 345

Yksin luontoon: Kevätseuranta-retki Vihdin Kokkokalliolle

Teksti ja kuvat: E. Engblom

Tänä vuonna epidemiatilanne estää meitä järjestämästä Kevätseuranta-retkiä, jotka kokoavat perheitä ja nuoria yhdessä luontoon. Retkeilyä ja kevään havainnointia kannattaa kuitenkin harrastaa. Luontoon voi lähteä yksin tai vain oman talouden väen kesken - kunhan välttää ruuhkaisimpia paikkoja, pitää turvaväliä muihin, eikä turhaan matkusta julkisella liikenteellä tai siirry pois oman sairaanhoitopiirin alueelta.

Nyt toteutamme Kevätseuranta-retkien opastusta etänä: Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin retkeilyaktiivit kiertävät lähiluontokohteita ja tekevät niistä retkiraportteja, joita seuraamalla kuka tahansa voi tehdä oman pienen kevätretken. Tänä keväänä mennään #yksinluontoon!

Huhtikuu - viikko 15 - Vihdin Hiidenranta

Retkiraporttiemme sarja ei ehtinyt pitkälle edetä ennen kuin tulikin ensimmäisen erikoisraportin vuoro. Maaliskuun puolivälissä päätin tehdä pidemmän reissun perheeni luokse Vihdin Hiidenrantaan nyt, kun kerta oli muutenkin suositeltavaa oleskella sisätiloissa, ja vanhempieni omakotitalo täysine jääkaappeineen kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin turkulaisessa kerrostaloasunnossa kököttäminen. Kuten kaikki nyt tiedämme, tilanne elikin yllättävään suuntaan, ja yhtäkkiä jouduin valitsemaan poliisisaarron ja kerrostaloasunnon väliltä. Valitsin poliisisaarron.

Ehkä merkittävin valintani perusteista oli se, miten loisteliaat luontoretkeilymahdollisuudet Hiidenranta ja Vihdin kunta noin yleisestikin tarjoaa: pelkästään vanhempieni talon takapihalta lähtee kohoamaan Nummelanharju joka ei ole oikeasti harju vaan reunamuodostuma mutta kuka näitä laskee, jonka jopa seitsemän kilometrin pituinen pururata, frisbeegolfkenttä ja moninaiset ulkokuntolaitteet tarjoavat harjun toisella puolen siintävälle Nummelan taajamalle varsin kattavat luonnossa liikkumisen ainekset. Ei COVID-19:n takia tarvitse sisällä lusia, kun kansalaisella on näin kätevä pääsy ulkoilmaan.

...sanoi koko Nummelan 14 000 asukkaan väkiluku. Olen koko elämäni pyörinyt Nummelanharjulla, milloin koulun liikunnanopettajan pakottamana, milloin muuten vain mennyt sinne eksymään, enkä koskaan muista että pururadoilla olisi ollut yhtä lailla populaa kuin nykyisin jopa arkipäivinä (sunnuntaisin saa loikkia kanervikkoon, jos haluaa pitää asiallisen turvavälin vastaantulijoihin). Jalkainreippailijoiden ja frisbeegolffaajien lisäksi myös maastopyöräilijöitä on ilmaantunut jostakin kivenkolosta, ja siinä missä tyypillisesti poluilla kulkee keski-ikäisiä koiranulkoiluttajia, nyt on perheen pienimmätkin saatu mukaan ulkoiluretkille. Totta kai tällainen yhtäkkiä yleistynyt luontoyhteyden havittelu on ilahduttava sivuilmiö yhteiskunnan muuten vavistessa. Kuitenkin oli ihmisen todettava, että nätisti karttaan erikseen merkityt ulkoilualueet ja luontopolut ovat tällä erää täysin kansoitettuja. Jos haluaa oikeasti luontoon, on mentävä oikeaan metsään.

Ja metsäähän Vihdissä nimenomaan on. Lähimailta löytyy myös varsin komeita luontokohteita, joita ei yleisiin karttoihin ole merkitty, mutta joiden saavuttaminen on silti helppoa. Yksi näistä on noin kolmen kilometrin päässä Nummelan keskustasta, Hiidenveden etelärannalla kohoava Kokkokallio, jonka päätin valloittaa Kevätseurannan merkeissä sekä raportoida siitä piirimme jäsenistölle Uudenmaan-kirjeenvaihtajana.

Maastokarttakuvaus Hiidenveden lahdesta, jolla liikun. Lähtösuuntani on kartan keskiön alalaidasta lähtevä kapeampi punainen katu. Kuva osoitteesta kartta.paikkatietoikkuna.fi

Kokkokalliolle johtaa useampiakin pururatoja Veikkoinkorven ja Hiidenrannan suunnasta. Itse päätin yrittää löytää reitin, jota olin lukion suunnistuksentunnilla kulkenut. Kävelin Hiidenrannan poikki päästäkseni reitin alkuun. Alkumatkaa en tähän dokumentoi, sillä itäisen Hiidenrannan Kevätseuranta tarkoittaa lähinnä koloistaan kömpivien kaljalta haisevien setien havainnointia. Löysin kuitenkin matkalla valtavan käävän kannosta, jonka lähellä leikin lapsena Rakettiryhmää, ja koin sen huomionarvoiseksi.

Se muistuttaa hieman tähtialus Enterprisea.

Pitkälle Kopuntien päähän asti taivallettua päätyy vanhojen puutalojen ja vanhan havumetsän johdattamana tientynkään, jonka kohdalla asfaltoitu autotie kuroutuu kahdeksi leveäksi metsäpoluksi. Oikeanpuoleinen, leveämpi ja selkeästi tallatumpi, johtaa ylämäkeen metsän läpi Haapakyläntien alkulähteille ja Hanko-Hyvinkäänä tunnetun maantie 25:n välittömään läheisyyteen, minne missään nimessä en halunnut. Sen sijaan valitsin vasemmalle kääntyvän polun ja lähdin etenemään sitä syvemmälle metsään. Varoituksen sanana todettakoon, että tätä tietä tulee jatkaa eteenpäin kunnes se alkaa itsekseen viistää vasemmalle: jos kääntyy tienristeyksestä vasemmalle kuten itse tein, päätyy Päivölän yksityisalueelle harhailemaan ja häiritsemään tilallisia. Saatoin tehdä näin itse.

Sijaintini kun lakkasin häiritsemästä yksityisalueen rauhaa.

Leveä, karttaan merkitty reitti loppuu maaston muuttuessa jyrkähköksi metsärinteeksi ja tähän mennessä maisemaa hallinnut ahkerasti käyty ja tallattu harjumäntymaisema muuttuu yhtäkkiä kevyesti kuljetuksi havukankaaksi. On hankalaa selittää, miten äkilliseltä maaston vaihtuminen tuntuu: olin hieman häkeltynyt siitä, että tällaista metsää yhä oli Hiidenrannassa. Nummelan alueella asuvana on todella helppo turtua harjumiljööseen, jossa polut ovat leveitä, tasaisia ja vielä tasaiseksi tampatumpia, ja maisema rakentuu muutamista korkeista männyistä ja niiden varjossa kasvavista kanervikoista, ehkä silloin tällöin näkee koivun. Tuntuu kuin olisi vahingossa hypännyt ajassa ja paikassa, kun löytääkin itsensä metsästä, joka ei ole olemassa ihmisiä varten.

Lähdin kulkemaan rinteen viemänä rantaviivaa myötäillen. Liikenteen melu ei kuulunut Hanko-Hyvinkäältä yhtään niin paljon kuin voisi olettaa. Jokin tanakampi tikka hakkasi jossakin metsän vanhoista männyistä tai koivuista. Illan aurinko aloitteli viimeistä valoesitystään, kun laskeuduin hiekkarinnettä pitkin.

Rinteeseen haljennut siirtolohkare käy laavusta.

En nähnyt koloon rungon sisällä, mutta sieltä kuului kuopsutusta.

Metsän keskellä on sienien maa.

Kuivaan kangasmaahan kävelty ja sittemmin eroosion mukana rinteeseen suistunut polku johdattaa tämän valoisan kangasmetsikön laitaan, mistä reitti jatkuu äkisti tihenevään, synkeään
metsään, jossa korkeat kuuset alkavat viedä valtaa ainaiselta männiköltä. Kiinnostuin oitis: en tiennyt, että sellaista metsää täällämain edes on. Myöhemmin karttaa katsottuani sain tietää, että tämä metsänpeitosta muistuttava alue onkin luonnonsuojelualue. Se selitti, miksi metsikkö oli suorastaan maaginen kaiken tämän ulkoilu- ja talousmetsän keskellä.

Tie metsänpeittoon.

Suuntasin tieni kuusikkoon, ja yhtä äkisti kuin perusharju muuttui havukankaaksi, vaihtui avara ja valoisa kangasrinne tiheäksi ja pimeäksi kuusikorveksi, jonka tanner oli märkää astua ja luonteikkaiden puunjuurien sekä maahan langenneiden ja siinä maatuvien runkojen hallitsemaa. Polkuja ei enää maasta juuri erottanut.

Karttaan merkitty valtava, kolmia haljennut siirtolohkare.

Tässä siis.

Luonnonsuojelualueeksi merkattu kaistale kartassa tuntui itse maastossa paljon suuremmalta. Kenties se johtui maaston hankaluudesta, kapeiden kuusien tiheydestä ja maan märkyydestä. Vaikkei kartalta katsottuna alue ole mikään ihmeellinen, suosittelen lämpimästi tässä metsänpahasessa vierailua. Kokemus oli äärimmäisen tunnelmallinen, jopa niinkin, että liikutuin tästä matkanpätkästä enemmän kuin itse retken määränpäästä.

Ilta-aurinko ylsi korven pohjalle.

Suuren miehen sanoin, elämä... löytää keinot.

Korvikon läpi rämmittyäni löysin itseni auton mentävän soratien laidasta. Olin päätynyt kunnan vedenottamolle, jonka laitos on louhittu soratien päässä nousevan Kokkokallion sisään. Eksyttyäni vahingossa vedenottamon aidatulle pihalle pääsin viimein määränpääni läheisyyteen. Aurinko paistoi vielä lämpimiä säteitään lounaasta juuri Hiidenveden etelärannalle, kun aloin kivuta pitkin kallion rinnettä.

Pahaenteinen kunnallislaitos

Tähän mennessä tällä Kevätseuranta-retkellä ei oltu päästy seuraamaan kevään merkkejä juuri lainkaan, mutta aukean soratien laita muutti asian. Metsän siimeksestä päästyäni havaitsin yksinäisen kukkivan näsiän, muutaman leskenlehden sekä Kokkokallion alarinteestä komeita sinivuokkopuskia. Nokkosperhosia liihotteli parivaljakkoina ohitse.

Näsiä on aivan kukkimisaikataulussaan.

Kokkokallio on 80 metriä merenpinnan yläpuolella. Se nousee etelästä lähestyttynä jyrkästi, joten hyväpohjaiset kengät ovat varsin kannattavat. Hiidenveden suuntaan osoittaa melko puhdas kallioseinämä, josta sammal ja muutama kitukasvuinen puu kuitenkin pitää kiinni.

Puolimatkassa kallion huipulle. Taustalla näkyy Papinsaari.

Huhtikuun keväiset auringonsäteet ja avoimet kalliot ovat edukkaita paikkoja kyiden paistatella. Matelijoiden ystävänä toivoin kovasti tapaavani suomuystävän, ja yllä olevan kuvan otettuani sellaiseen törmäsinkin. Kyseinen kyy kieltäytyi kuvasta painellen kiven alle piiloon. On helppo ymmärtää, miksi muinaissuomalaiset katsoivat kyyn olevan väkevä maahinen, haltijaolento, jolla oli kyky ja oikeus kulkea maan ja maanalisen välillä; nimittäin tutkittuani lohkaretta, jonka suojiin käärme katosi, en nähnyt minkäänlaista koloa tai kuoppaa, jonne huveta.

Kokkokallion huipulta avartuu komea näkymä Hiidenvedelle ja sen lähirannoille. Jääkauden työn tulos on selkeästi näkyvillä paitsi alastomassa kalliossa, myös maisemassa alati toistuvissa siirtolohkareissa ja halkaistuissa ja pirstaloituneissa kivissä, joista käkkyräiset männyt yrittävät epätoivoisesti saada kasvupintaa.

Kokkokallion päällä on paljon avaraa kalliotilaa, joten se on suosittu retkipaikka. On kuitenkin jokaisen kansalaisen velvollisuus tiedostaa, milloin ja missä on otollinen hetki pystyttää tulta ja miten sen kanssa käyttäydytään; huipun takaa alkavassa metsässä näkyi muutaman aarin laajuinen vanhan metsäpalon hiiltämä alue. Saattoihan se olla luonnon aiheuttamakin, mutta epäilykseni nousivat silti.

Kokkokallion keskirinteestä avautuva maisema Kopunlahdelle.

Perillä!

Karun kasvualustan valinneita.

Kallion huipun takana valtaa pitää mäntykangasmetsä, jonka etulaidassa kasvaa joukko vanhoja katajia. Tämä metsäalue on paikallisten joukossa suhteellisen suosittu ulkoilupaikka, mutta karttoihin sitä ei käsittääkseni ole juuri merkitty. Näin ollen metsässä on mukava liikkua selkeästi erottuvilla poluilla, mutta niitä ei ole kävelty niin että ne olisivat täysin levinneet. Ympäristö on hauskaa pirstaloitunutta kalliota, joka muodostaa pieniä luolia, jotka vaikuttavat olevan omiaan pesintäpaikoiksi. Tässä metsikössä havaitsin myös linnun, jonka puheenjohtaja-kapteeni Aallon armeliaalla avustuksella tulkitsin ehkä pikkutikaksi. Sain näppäistyä siitä kuvan joka muistuttaa lähinnä kryptideistä otettua "todistusaineistoa".

Jääkauden kurittamaa kalliota sekä varjoni jos olisin sarjamurhaaja.

Vanhaa metsäpaloaluetta

Mysteeritikka! Vai Koimies? Flatwoodin hirviö?

Kokkokallion maisema metsän siimeksestä.

Kuusenkäpyjen suolistajaiset

Mäntykangasmetsä muuttuu kosteikoksi, ja kosteikko muuttuu äkisti avohakkuualueeksi, jonka keskeltä kulkee soratie kohti Veikkoinkorven teollisuusaluetta. Sen ohi kulkee selkeitä polkuja ja muutama pururata, jotka viimein saavuttavat Hanko-Hyvinkään varteen vedetyn ohitustiepätkän kävelytien. Kyseinen kävelytie on mahdottoman yksitoikkoinen, joten lähinnä seurasin sitä pysytellen yhä metsänpuoleisilla poluilla, kunnes ohitustie muuttuu Haapakyläntieksi ja näin ollen olin virallisesti palannut Hiidenrantaan.

Polun varressa ollut suppa, myös yksi mukava jääkauden merkki.

Pystyyn kuollut koivu on ollut tikkojen riepoteltavana.

Reitti, jonka kuljin tässä retkiraportista retkimuistelmaksi muuttuneessa tekstissä, kesti loppujen lopuksi noin kaksi tuntia. Yleiseen eksymiseen ja sompailuun kului kuitenkin todennäköisesti ainakin puoli tuntia. Myös Kokkokalliolle pääsy on kaikkein helpointa, jos aloittaa sieltä, minne itse lopetin, eli Veikkoinkorvesta. Jos pelkkä Kokkokallion ihailu on mielessä, tämä lienee kannattavinta. Kuitenkin ehdottomasti suosittelen tutustumista korpimetsään, johon matkan varrella päädyin seikkailemaan. Jos tämän pandemian hälvettyä päätätte maakuntamatkailla Vihdissä tekemässä pienimuotoisen päiväretken, niin Kokkokallio ja sen lähimaasto ovat varteenotettava vaihtoehto.

Lopullinen Kevätseuranta-lajilistani ei ollut tältä retkeltä mitenkään erityisen huikea, mutta uskon, että jos osaisin tunnistaa lintuja kuulon perusteella esimerkiksi ollenkaan, olisi lajinhavaintolistani ehkä muutamaa lajia pitempi. Mutta ei tämä kilpailu olekaan. 

Katso ohjeet Kevätseurantaan ja ilmoita havaintosi osoitteessa: www.kevatseuranta.fi

Jaa retkikokemuksesi ja omat lähiluontovinkkisi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #yksinluontoon!