20.7.2014

Suomen jyhlimpien maisemien äärellä

Luonto-Liiton Varsinais-Suomen piirin vaellus Koilliskairaan 4.-11.8.2014

Teksti: Mirelle Aalto
Kuvat: Joonatan Kutilainen ja Mirelle Aalto


Ensimmäinen päivä: Aittajärveltä Maantiekurulle


Sairastumisista ynnä muista syistä johtuneiden peruutuksien jälkeen meitä pääsi erämaahan kymmenen hengen vaeltajaseurue. Poisjääneiden joukossa oli pahaksi onneksi varsinainen matkanjärjestäjä ja vaelluksenjohtaja, mutta lunttilappujen ja hyvin suunnistavan puolison ansiosta uskalsin hypätä viime hetkellä matkan vastuuhenkilöksi.

Matkustus Lappiin julkisilla kulkuneuvoilla on aina yhtä rankkaa. Sitä ei voi liikaa korostaa, mutta kaikkia kärsimyksiä on turha tässä luetella. Tiivistäen: yöjunan lämpötila semmoiset +50 astetta, ei ilmastointia, ei avattavia ikkunoita, vaunussa joku kiroilee unissaan mahtavaan ääneen kymmenen tuntia yhtä soittoa, bussissa ei mahdu oikomaan jalkojaan ja taksi olikin hurjasteleva rallitaksi. Kamalat matkustukset tosin auttavat suhtautumaan vaelluksen vaivoihin kärsivällisemmin, kun kaikki ovat iloisia kaikesta, mitä erämaassa tapahtuu, koska se kaikki on niin paljon mukavampaa kuin junailu.

Matkustus jäi onneksi pian mielestä maastoon päästyämme. Urho Kekkosen kansallispuiston Aittajärven parkkipaikan automeri jäi taakse, ja laskeuduimme auringon porottaessa joen rantaan, missä meitä odotti ensimmäinen matkan lukemattomista vesistön ylityksistä. Tämä oli merkitty ja vaijerillinen kahlaamo, mutta ensimmäistä kertaa vettä ylittävät valitsivat silti askeleensa huolella. Loppujen lopuksi ensimmäinen ylitys taisi jäädä mieleen helpoimpana.

Matkan ensimmäinen ja ehkä helpoin joenylitys

Polku seuraili ylityksen jälkeen silmiä hivelevää jokimaisemaa. Maa kasvoi (ötökkäin valtaamia) tatteja ja polulta löytyi huuhkajan sulka. Taivaalla näyttäytyi massiivinen ukkospilvi, mutta mitään viilentävää sadetta ei kohdalle sattunut.

Ensimmäisestä kävelypäivästä oli suunniteltu tarkoituksella lyhyt, mutta oli siinäkin vajaassa viidessä kilometrissä tottumattomille jaloille tarpomista. Yöksi jäätiin Maantiekurun tulentekopaikalle telttailemaan. Vettä saatiin kapeasta ja nätistä kivipohjaisesta purosta. Teltat oli pakko pystyttää viettävään maastoon rinteen juureen. Mustikkasato oli runsas, ja sitä piisasikin tästä eteenpäin koko matkan uskomattomat määrät.


Toinen päivä: Maantiekurulta Sarviojan tuvalle


Helle tuntui pahenevan toisena vaelluspäivänä. Selvästi noin +30 asteen varjolämpötila sai askeleen välillä väsähtämään, mutta onneksi heti aamusta törmättiin ilahduttavaan lähteeseen, jonka jäätävää vettä kelpasi tankata mahoihin ja pulloihin.

Männikköisestä rinnemaastosta laskeuduttiin lounastauolle jyrkästi alas jokivarteen, missä olikin kaunista ja ennen kaikkea varjoisaa lohkareikkoa siestapaikaksi. Pulahtamaankin pääsi. Päivän kuumimman hetken välttääksemme viivyttelimme suhteellisen kauan ennen kuin lähdimme jatkamaan. Lounaan jälkeen edessä oli vaaralle nousu ja tämän vaelluksen ensimmäiset tunturimaisemat, jotka avautuivat vaaran laelta kaikkialle ympärillemme.

Maisematauon jälkeen laskeuduimme kiehtovaa kivipolkua laajalle joelle, jota seuraillen kuljimme laskevassa auringossa Sarviojan autiotuvalle joen rantaan. Maisemat sinisen, punakivisen joen partaalla olivat postikortilliset. Päivämatkaksi kertyi arviolta yhdeksän kilometriä. Illallista tehtiin hyttyssavuna toimivan nuotion ympärillä, kauniin veden äärellä. Jakauduimme yöksi telttoihin ja tupaan, jonka varattavaan päätyyn saapui toinen suuri seurue. Hetken mekastettuaan hekin hiljenivät niin, että joen kohina pääsi nukuttamaan ainakin meidät telttailijat.
 


Kolmas päivä: Sarviojalta Muorravaarakan tuvalle


Aamulla meidän piti ensi töiksemme päästä Sarviojan tuvan pihasta joen yli toisella puolella jatkuvalle polulle. Virta oli voimakkaan puoleinen, mutta löysimme matalan kohdan, josta ketterä hyppi yli kiviä pitkin kuivin jaloin. Nousimme vaaran kylkeen muodostuneelle polulle, jolloin kävellessämme oikean käden puolella oli tunturikoivikkoista vaaran seinämää, vasemman puolella jyrkkää alamäkeä, ja aivan vieressä laakson toisella laidalla häämöttivät tunturit. Tiesimme kuitenkin tämän päivän todellisten ihmemaisemien olevan vielä edessä – tiemme suuntasi nimittäin Paratiisikurulle ja sieltä tunturin yli Pirunportille.

Kuljimme kauan vaaraa kiertävää pengerpolkua, kunnes kohtasimme jälleen joen. Sekin oli ylitettävä, minkä jälkeen olimme jo aivan Paratiisikurun suulla. Kolme korppia liisi kurua reunustavaa tunturia seuraten katsomaan saapumistamme ja huutelemaan korkeilla kalahtelevilla äänillä. Samassa näimme myös kanaparven, riekkoemon poikueineen, ja ne kotkottelivat kuin kesykanat, eivätkä meitä pahemmin pelänneet. Saimme pian huomata koko kurun kuhisevan suuria riekkoperheitä, ja niitä oli ilo seurata.


Paratiisikuru on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ensimmäisenä kulkija huomaa kasvillisuuden muuttuvan reheväksi. Keskellä karua Lappia kurun maa peittyi kaikenlaisiin niittykukkiin, joiden loistava väri täplitti vehreää varvikkoa. Kaiken keskellä solisi kapea joki, joka tyrskyi välillä kivien yli kuin suihkulähde. Ympärillä kohoavat kivilohkareseinämäiset tunturit, jotka levittäytyvät kuin kattilan reunat niityn ympärillä.

Kattilan pohjalla ilma tosin ei kiertänyt ja helle alkoi suorastaan sattua. Leiriydyimme tekemään lounasta vähäistä varjoa tarjoavien katajapensaiden juureen. Kurua halkovan joen vesi oli vihmovan kylmää, ja se muodosti myös kaksi syvää silmämäistä lampea. Vesi syöksyi kuruun alas tunturilta korkeasta vesiputouksesta.

Paratiisikuru

Kurun kauneutta olisi ollut sääli jättää taakseen, ellemme olisi tienneet pääsevämme katsomaan sitä ja loputtomina kumpuilevia tunturimaisemia kiipeämällä kurua reunustaville tuntureille. Joukko jakaantui vaikeammalle ja hieman helpommalle reitille, jotka kohtaisivat Pirunportilla.

Vaikeampi tie kulki Ukselmapään noin 700 metrisen huipun ylitse. Enpä ollut tiennyt, että tunturikin voi olla niin jyrkkä, että sen kyljeltä voisi virheliikkeen takia pudota alas. Kukaan ei pudonnut, mutta olihan pelottavaa. Kasvillisuus alkoi vaihtua vähitellen mustikkavarvikon kautta kituliaisiin pieniin tunturikasveihin, jotka laen lähestyessä nekin katosivat antaen tilaa pelkille lohkareille ja murikoille. Maisema vain laajeni ja laajeni, yhä uusia tuntureita ilmestyi horisonttiin sitä mukaan, kun nousimme ylemmäs. Ukselmapään huipun tuulissa kelpasi vilvoitella.

Paratiisikuru

Tunturia laskeuduttiin hieman alas, ja pian oltiinkin jo sillä kuuluisalla portilla, jolla joukkomme taas yhdistyi. Jos Paratiisikuru oli ollut kuin oikea paratiisi, oli Pirunporttikin yhtä lailla nimensä veroinen ilmestys. Se näyttää keskelle tunturia iskeneen jättiläissalaman aiheuttamalta kraaterilta, jonka ansiosta tunturin läpi pääsee kävelemään. Mutta kuvitteellinen salamanisku on jättänyt myös murtuneen tunturin kappaleita koko kanjonin täyteen. Lohkareet ovat särmikkäitä, irtonaisia ja kaikenkokoisia, pääosin massiivisia. Kuilun pohja on syvä ja kulkukelvoton, joten valitsimme sen kiertämisen reunoja pitkin. Keskittyminen oli kaikki kaikessa, jos ei halunnut vyöryä pitkin jyrkkää lohkarekasaa alas kuopan pohjalla odottaviin teräviin kiviin. Paikkaa vallitsi jylhän yliluonnollinen muinainen tunnelma, enkä olisi hämmästynyt, jos siellä olisi asunut hiisiä tai peikkoja.

Pirunportin pohjukka

Pirunportti jäi häämöttämään selkiemme taakse koko loppupäiväksi. Yöksi menimme Muorravaarakan autiotuvalle, jonka pihaan päästäksemme jouduimme jälleen kahluupuuhiin. Tuvan sisäyöpymismahdollisuutta käytettiin laajalti hyväksi tuvan täyteydestä piittaamatta – piha-alue oli nimittäin häiritsevän täynnä kekomuurahaisia. Oli sitten muurahaisia tai vieraita kuorsaavia retkeilijöitä, yli kymmenen kilometrin tunturinylityksellisen ja pirunportillisen helletaipaleen jälkeen pystyimme nukkumaan ihan hyvin.

Neljäs päivä: Muorravaarakan tuvalta Muorrakanmutkaan


Herättyämme ja syötyämme yksi tuvassa nukkuneista seurueemme jäsenistä löysi vaelluskengästään kourallisen pähkinöitä. Mikä pahempaa, ne näyttivät olevan hänen suolattuja ja paahdettuja cashewpähkinöitään. Hän avasi rinkkansa vetoketjun ja tarkasti pähkinäpussin kunnon. Sen pohjassa olikin pieni siisti reikä. Epäiltiin myyrän käyneen tihutöillä ja pähkinät piti harmiksi hävittää. Mysteeri huvitti ja karmi meitä hetken, mutta lähdimme kuitenkin matkaan ja leiriin näkynyt Pirunportti jäi metsän taa.

Ehdimme kävellä metsäpolkua reilun kilometrin, kun pähkinöitä kengästään löytänyt ystävämme kompastui polulla. Tällä kertaa kävi pahasti. Onneksi olimme melkein lammella, ja loukkaantunut saatiin raahattua sen rantaan, jotta selvästi vioittunut nilkka saatiin kylmään veteen. Kipu ja turvotus vain pahenivat, eikä jalkaa vahvasta särkylääkityksestä huolimatta saanut kävelyasentoon eikä ainakaan mahtumaan kenkään. Emmekä me voineet ajatella vaeltavamme loppumatkaa kantaen omien rinkkojemme ohella yhtä ihmistä ja hänen tavaroitaan.

Ei auttanut kuin soittaa 112. Ilman kenttääkin soittaessani hätäkeskus vastasi heti ja lupasi lähettää apua, tiettömän erämaan ollessa kyseessä apu oli tietysti pelastushelikopteri Aslak. Emme joutuneet odottamaan kauaakaan, kun Sodankylästä lähtenyt Aslak jo kaartoi näkyviin metsän takaa. Se kierteli pari kierrosta korkeutta pudottaen ja laskeutui vettä hipoen rantaan, todella pieneen puuttomaan kohtaan. Taidokasta!

Otimme kaiken irti toivottavasti ainutlaatuisesta tilanteesta ja kuvasimme laskeutumista ihan innoissamme. Koskaan aiemmin ei ollut retkillämme jouduttu ensiapu- tai pelastustilanteeseen. Todennäköisesti vain nyrjähtäneen nilkan kunto arvioitiin nopeasti ja potilas päätettiin viedä Sodankylän terveyskeksukseen, josta hän röntgenin jälkeen pääsisi lähtemään vanhempiensa luo Kemiin viimeisten vaelluspäivien ajaksi ja liittymään taas seuraan Kemin juna-asemalta paluumatkallamme.

Aslakin uljas saapuminen

Edessä oli pisin vaelluspäivämme 15–20 kilometrin kävelyllä, mutta se meni todella nopeasti tasaisessa metsämaastossa. Kuuma oli edelleen, mutta kaikkialta lähiseuduilta kajahteli ukkosen kumina kaikuna tuntureista. Pilvet kävivät aivan lähellä, mutta myrsky ei osunut edelleenkään kohdallemme. Lounasta tehtiin tulentekopaikalla joen partaalla. Myös illallinen ja yö vietettiin nuotiopaikalla, aivan kauniin joen rantamilla vehreällä paikalla. Kuukkeleita hyöri ympärillä. Yöllä havahduttiin hirveään kylmyyteen.

Viides päivä: Muorrakanmutkalta Snellmannin mökille


Ukkonen oli kylmentänyt ilman niin, että aamulla lämpötila oli yllättäen 14–15 astetta, ja lisäksi yöllä oli satanut ja kaikki oli märkää. Tarvoimme suossa ja poroaidan portin läpi kohti lounastaukopaikkaamme, Jyrkkävaaran autiotupaa. Tupa oli suuri ja kaunis hirsirakennus, jolla oli tilava huussi ja jopa roskakatos. Tässä luksuspaikassa jäimme pitkälle tauolle, ja ruuan laiton ohella ehti vähän torkahtaa ja kuivattaa kastuneita vaatekappaleita lämmitetyssä tuvassa.

Kun lopulta vaivauduimme taas liikkeelle, osuimme pian todella viidakkomaisiin jokimaisemiin. Rehevä kasvusto roikkui jokeen sen tasaisiksi sortuneilta töyräiltä. Lisäksi männyt olivat joen hiekkaisella rannalla taipuneina aivan kiinni vedenpintaan. Päästyämme kirkasvetisen joen partaalle näimme sen pohjan olevan täynnä aavemaisesti muumioituneita kuolleita puita, jotka joki oli ahmaissut. Kun vesi vuosien saatossa murtaa rantatörmää, männyt kaatuvat törmän mukana veteen. Tapahtuman hitaudesta kertoo se, että jotkin lähes vaakatasossa roikkuvat puut olivat yhä elossa.

Harmaassa ja viileässä säässä kuljimme viidakkomaista jokea seuraten sinne, mistä meidän oli määrä kahlata sen yli. Mitään kahlaamoa ei kuitenkaan tullut vastaan, eikä kahluureitti kartankaan mukaan olisi lopulta vienyt kuin yhden joenhaaran yli, kun meidän olisi pitänyt ylittää kaksi haaraa päästäksemme reitillemme. Ihmettelimme, miten reittiä suositellut tyyppi oli tästä aikanaan saattanut uskaltaa lähteä ylitykseen.

Ei auttanut kuin kokeilla siitä, missä näytti olevan eniten matalikkoa eli pinnalla näkyviä kiviä. Alkuun ylitys sujuikin hyvin, ja vettä oli korkeintaan polviin asti. Virtaus oli tosin melko lujaa. Joen toista haaraa ylittäessään ensimmäisinä kulkeneet saivat huomata veden syvenevän juuri ennen rantaa niin, että 170 senttisen henkilön jalat katosivat veteen lähtökohtiaan myöten. Takaisin kääntyminen ei huvittanut, kun tänne asti oltiin taisteltu, joten housut vain rinkkaan ja todella hitaasti ja varoen yli. Saa olla todella ylpeä kaikista, että pääsimme yli onnistuneesti!

Jälleen jatkettiin joen vieressä koko metsäinen loppumatka Snellmannin tuvalle. Autiotuvan paikka oli kauneimmasta päästä näkemiäni tupapaikkoja. Se sijaitsi korkean, jyrkän, oranssihiekkaisen rantatörmän päällä, suoralla jokinäkymällä. Myös tupa oli kaunis ja huoliteltu. Yllättävä viileys huippuhelteiden jälkeen sai lähes koko seurueemme asettumaan yöksi sisään mieluummin kuin telttaan.

Kuudes päivä: Snellmannin mökiltä Aittajärven parkkipaikalle


Aamulla mökin lämpömittari näytti ulkona olevan enää +7 astetta lämpöä. Mitään ylitsepursuavaa räkkäongelmaa emme olleet aiemminkaan kokeneet, mutta nyt viimeisenä päivänä ötökät olivat kadonneet tyystin. Ilmeisesti yö oli ollut niin kylmä, että ne olivat vain hyytyneet. Jäljellä oli enää viitisen kilometriä vaellettavaa. Matkalla ihmettelimme hitaasti virtaavan leveän joen rannoille yli kilometrin matkalle kertynyttä tasaista vaahtopallojen jonoa. Polku kulki myös Suomun kolttakentän läpi. Kenttä esitteli aitoja kolttasaamelaisten perinteisiä asumuksia, aittoja, uuneja ja aitaukisa.

Viimeisen päivän ja viileyden reipastamina olimme todella ajoissa Aittajärvellä, josta taksi meidät hakisi, ja vaikka olimme pyytäneet taksin tuntia alkuperäistä sopimusta aiemmaksi paikalle, saimme odottaa sitä puolitoista tuntia. Onneksi parkkialueen lähellä on joki, jonka rannalla on suuri laavu. Paikallisten kanssa laavulla juteltuamme ja hiukan syötyämme taksi jo saapuikin, tällä kertaa eri kuskilla, joten ralliajon vähentämisestä ei tarvinnutkaan esittää hartaita toiveita.

Oli hienoa päästä ihmisten ilmoille lähinnä siksi, että siellä sai pitsaa. Matkan ainoat porot nähtiin molemmilla bussimatkoilla välillä Saariselkä-Rovaniemi. Sateisessa säässä päädyimme tuntien matkustuksen jälkeen taas juna-asemalle, josta oli vielä koko yön kestävä matka takaisin etelän rannikkokaupunkeihin. Eikä julkisten kulkuneuvojen ongelmista päästy taaskaan, sillä pahasti humaltuneet ne siellä junassa häiriköivät muita kovaan ääneen riehuessaan ja rietastellessaan, eikä henkilökuntaa näkynyt missään. Tämä taas vain pikakultasi vaelluksen kaikki muistot. Kyllä siellä erämaassa sai niin paljon paremmin unta ja puskakin oli mukavampi vessa kuin junan keikkuva ja juoppojen sotkema koppi!